Calas tuijotti aluksen seinää. Ruumassa, jossa sotilaat odottivat matkan ajan, oli hiljaista kahden olennon jatkuvaa kinaamista lukuun ottamatta. Calas yritti ajatella, mutta vierestä kuuluminen inttäminen ja satunnaiset korkeammat äänet estivät häntä. Muut sotilaista pysyivät hiljaa. Vain puolet heistä oli palannut takaisin. Tehtävä ei ollut onnistunut niin kuin oli tarkoitus ja osa heistä oli jäänyt Alenialle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

―Anna nyt se käsi tänne! Garewo komensi Shiralia.

―Enkä anna! Sinulla on omakin, vaikkei sitä juuri jaloista erota… tee omalle kädellesi mitä haluat.

―Calas, komenna sitä! Garewo jatkoi miehelle kun Shiral ei kuunnellut.

 

Calas vilkaisi tyttöön, joka oli kavunnut hänen syliinsä istumaan. Hän oli varmasti käskenyt tuota istumaan omalle paikalleen, mutta jossain vaiheessa tyttö oli huomaamattomasti ilmestynyt tuohon turvaan spoxin ahdistelua. Calas huokaisi syvään.

 

―Ettekö te voisi olla vähän hiljempää? Hän kysyi.

―Minähän olisin aivan hiljaa jos tuo tekisi niin kuin minä sanon, spox jupisi.

―Tuo?! Minä olen elävä ja ajatteleva olento. Hän, eikä tuo. Millä oikeudella sinä luulet voivasi pomottaa minua niin kuin haluat? Shiral tiuskaisi.

―Sinun kuuluisi olla karanteenissa, mutta kun nämä idiootit eivät tajua sitä. Sinulla voi olla vaikka minkälaisia tauteja ja viruksia, jotka sinä tartutat muihin. Minun on otettava sinulta verikoe ja muitakin kokeita. Sinä et voi vaarantaa koko aluksen turvallisuutta itsekkyytesi takia!

―Ei minulla ole mitään tauteja! Enkä minä ole tartuttamassa mitään kehenkään. Sinä olet aivan vainoharhainen ja hullu. Pistä se piikki pois ja jätä minut rauhaan!! Shiral huusi spoxin tullessa lähemmäksi pitkän piikin kanssa.

 

Shiral siirtyi äkkiä kauemmaksi ja kolautti päänsä Calasin kypärää vasten. Spox nappasi hänen kädestään kiinni ja yritti pitää sitä aloillaan jotta saisi pistettyä piikin. Shiral rimpuili ja potkaisi Garewon kauemmaksi itsestään. Garewo kaatui selälleen ja yritti nousta ylös yhtä ketterästi kuin kilvelleen kaatunut kilpikonna.

 

―Noh… Calas sanoi tytön tömähtäessä vasten hänen kypäräänsä. ―Spox, anna nyt hänen olla jo. Hän on kokenut jo aivan tarpeeksi.

―Sinä et tajua Calas. Hänen kuuluisi olla karanteenissa. Teidän kaikkien kuuluisi olla karanteenissa. Tämä on edesvastuutonta sinulta antaa hänen kulkea täällä vapaana. Sillä planeetalla voi olla vaikka mitä tuntemattomia viruksia, ja hän voi kantaa niistä kaikkia mukanaan. Hän aiheuttaa vielä meidän kaikkien kuoleman, Garewo ähisi päästyään viimein takaisin jaloilleen. – Sinä olet vastuussa miehistä.

―Ensinnäkin ei ole tietoa mistään tappajaviruksesta. Sellaista tuskin onkaan. Ne, jotka siellä tappoivat olivat eläimiä. Eikä niitä ole täällä. Toisekseen Harks on vastuussa. On ollut siitä asti kun astuimme tähän koneeseen, joten jos sinulla on jotain valitettavaa mene valittamaan hänelle.

―Sinun puvussasi on reikä, Shiral sanoi.

―Mitä? Missä?! Garewo hätääntyi ja käänteli päätään kypärän sisällä yrittäen nähdä.

―Tuossa noin. Kädessä… Siinä toisessa kädessä, Shiral selitti.

 

Spox katsoi kauhuissaan valkoista pukuaan jossa oli repeämä vasemmalla puolella. Hän näki vaaleansinistä puseroaan repeämästä. Garewo painoi äkkiä kätensä repeämälle.

 

―Milloin se on tullut? Kauan se on ollut tuossa!? Minä en halua mitään tappajavirusta, joka syövyttää sisuskaluni hitaasti pois ja laittaa minut oksentamaan verta viikkoja ennen kuin kuolen! Minä tiesin! Minä tiesin ettei tuota olisi pitänyt ottaa mukaan! Mutta te ette ikinä kuuntele minua! Minä olen liian nuori kuolemaan. En minä halua kuolla kurjasti ja heikkona jonkin taudin riuduttamana, minä haluan kuolla urheasti taistelussa tai arvokkaasti vanhuuteen. Ne ovat ainoat oikeat tavat minua varten! Ei minulle voi käydä näin!! Garewo huusi.

 

Spox juoksi ympyrää ruumassa vauhkoontuneena. Muut katsoivat tuota hiljaa, eivätkä puuttuneet asiaan. He eivät olleet puuttuneet Shiralin kiusaamiseenkaan, koska kun spox oli hätyyttämässä jotain muuta se ei ollut ainakaan heidän riesanaan.

 

Samaan aikaan kuljetusalus lähestyi emoalusta. Valtavankokoinen sota-alus lipui rauhallisesti avaruudessa. Sen mustasta pinnasta työntyi esiin aseita, joiden piiput seurasivat aluksen linjaa. Alus oli pitkänmallinen. Sen etuosa oli kiilamainen, taaksepäin levenevä.

 

Kuljetusalus näytti piskuiselle hiirelle norsun jaloissa kulkiessaan emoaluksen rinnalla. Suuret ovet avautuivat aluksen kyljessä ja kuljetusalus katosi toisen aluksen sisälle. Kuljetusalus saapui halliin, jossa vahvat metalliset kourat ottivat siitä kiinni. Kourat laskivat aluksen sille varatulle paikalle ja jäivät pitämään alusta otteessaan.

 

Alus huojahti voimakkaasti kourien ottaessa kiinni. Aluksessa sisällä olijat huojahtivat myös. Calas kietoi kätensä Shiralin ympärille ettei tyttö tippuisi lattialle. Spoxin riehuminen taukosi siihen, että otus kaatui lattialle lattian liikkuessa. Aluksen ulkopuolelta kuului vaimeaa huminaa ilmantasauksen tuodessa happea halliin, jossa kone oli. Ohjaamonovi kävi Harksin astellessa pois ohjaamosta Lönner ja Jalier perässään.

 

―Garewo mitä helvettiä sinä teet lattialla? Harks kysyi.

―No kun… katsokaa, minun puvussani on reikä. Minä kuolen lihansyöjävirukseen, jonka tuo on tuonut mukanaan, spox selitti ja osoitti syyttävästi Shiralia.

―Älä tee lupausta jota et voi pitää. Mene nyt siitä jonnekin muualle. Minä en jaksa kuunnella sinua, Harks tokaisi. – Calas, vie eloonjäänyt odottamaan kuulustelua. Paon, tule minun mukaani.

 

Harks lähti Paon mukanaan. Calas nousi ylös seisomaan ja vilkaisi tyttöön, joka ei ollut laskenut irti. Shiral oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja roikkui miehen kaulassa. Calas siirsi tyttöä vasemmalle puolelleen ja nosti tuon kädellään paremmin itseään vasten kuin lapsen. Garewo mulkoili närkästyneenä Harksin perään. Sitten hän muisti näytteensä ja otti laukun maasta. Spox kiirehti lyhyillä jaloillaan sisälle emoalukseen ja kohti laboratoriotiloja tutkimaan näytteitään.

 

―Tuo on siis kaikki mitä te saitte tuotua ehjänä takaisin? Jalier kysyi ja katsoi Shiralia, joka nojasi leukaansa miehen olkaa vasten.

―Tämä ja valvomon muistit, Calas totesi.

 

Shiral katseli uteliain silmin Jalieria. Nainen oli pitkä ja jäntevä olento. Hänellä oli lyhyt vaalea tukka, jonka seasta pisti esiin taaksepäin kaartuvat sarvet. Jalierilla oli kauniit kasvot, joiden ilmeessä oli jotain ovelaa. Kuin hän tietäisi hieman enemmän kuin muut.

 

―Mikä sinä olet? Shiral kysyi.

―Mikä minä olen? Oletpas sinä huonotapainen nulikka, Jalier naurahtaa ja napauttaa luunapin Shiralin nenänpäälle.

―Hän on puoliksi lunariel, Calas selitti.

―Mikä on lunariel?

―Se on yötappaja. Rotu Gamfasosista. Lunarielit ovat salamurhaajia ja ammattitappajia suurien yritysten tai rikkaiden yksityisten listoilla. Heidän apunsa ei ole halpaa, eivätkä he juuri viihdy muiden seurassa, joten harva on heidän kanssaan tekemisissä. He ovat synnynnäisiä tappajia, Calas kertoi.

―Saat sen kuulostamaan huonolle asialle... Jalier hymähti. ―Ei meille kenellekään täällä makseta niin hyvää palkkaa, että yksikään oikea lunariel suostuisi tulemaan tänne, joten sinulla ei ole mitään hätää. Ja vaikka tulisikin eivät he ole verenhimoisia ja järjettömiä tappajia. Tuskin he tappavat ilman syytä.

―Ja se syyn hankinta maksaa niin paljon ettei kukaan ole valmis maksamaan sinun tapattamisestasi niin paljon, Calas sanoi.

―Yritätkö sinä sanoa, että minä olen aivan arvoton? Shiral kysyi kitkerällä äänellä.

―En! Älä yritä noita naisten väärinymmärryskikkojasi minuun, Calas tokaisi. – Tarkoitin, että Jalierista ei ole sinulle vaaraa.

―Sinä todellakin olet huono puhumaan, Jalier sanoi virnistäen. – Minusta tuntuu että sinun pitäisi ruokkia tuo maskottieläimeksi. Se näyttää nälkiintyneelle.

 

Calas käänsi katseensa tyttöön, joka tuijotti hänen mustaa kypäräänsä. Shiral tuntui luisevalle, eikä tuo painanut niin paljon kuin tuon kokoisen naisen olisi pitänyt painaa.

 

―Mennään sitten. Minä yritän löytää sinulle jotain syötävää ennen kuin kuulustelu alkaa, Calas sanoi. – Nähdään myöhemmin Jali.

―Hei hei Jali, Shiral toisti ja vilkutti naiselle ennen kuin Calas lähti kantamaan häntä käytävää pitkin syvemmälle taistelualuksen uumeniin. Käytävät jatkuivat tylsänmetallinarmaina. Käytävien päissä oli suuria numerotunnisteita, jotka kertoivat missä kerroksessa ja millä sektorilla he olivat.

―Täällä on aika karun näköistä… Shiral totesi hiljaa.

―Taistelualuksien suunnittelussa asetetaan ensisijalle jotain muuta kuin ulkonäkö, Calas vastasi.

―Asutko sinä täällä?

―En.

 

Shiral katsoi miestä odottaen jatkoselvitystä, mutta sitä ei tullut. He saapuivat käytävälle, jonka varrella olivat kuulusteluhuoneiden ovet. Calas laski tytön alas penkille istumaan.

 

―Onko sinun nälkä? Calas kysyi ennen kuin tyttö ehtisi kysymään jotain.

―On. Ehdimmekö me käymään jossain syömässä? Shiral kysyi silmät kimaltaen.

―Emme. Odota siinä. Minä haen sinulle jotain. Odota siinä, Calas toisti vielä ennen kuin lähti harppomaan pois.

 

Shiral kallisti päätään ja katseli miehen jälkeen. Calas oli vaikuttanut hieman vainoharhaiselle hänen suhteensa. Minne hän täältä muka lähtisi? Tyttö katseli ympärilleen. Tuolla ei näkynyt kuin kuulusteluhuoneiden ovet, palosammutin seinällä ja toinen metallipenkki hieman kauempana. Kukaan ei ollut edes jättänyt hänelle jotain luettavaa.

 

―Ole hyvä, Calas sanoi ja ojensi tytölle maitotetran ja muovirasian, jonka kannessa luki tussilla kirjoitettuna; RIVERSIN! ÄLÄ KOSKE!

―Kiitos, Shiral sanoi ihmeissään. – Maitoa?

―No kun… Sinulla on nuo… jutut ja koska kissatkin… Calas selitteli.

―…pitävät maidosta? Shiral täydensi arvellen miehen epämääräisen viittomisen tarkoittavan hänen erikoisia korviaan.

―Niin ja välipala-automaatti on ruokalassa, enkä minä jaksanut kävellä sinne asti, Calas lisäsi ja istui Shiralin viereen.

―Kiitos. Tämä on hyvä. Oletko sinä aivan varma, että voin syödä tämän? Jos Rivers suuttuu…

―Syö vain. Riversin idea se on ottaa sinut kuulusteltavaksi heti tänne saavuttuasi, joten antaa hänen hieman kärsiä siitä, Calas virnisti.

―Ehkä olet oikeassa. Olisi ollut mukava käydä edes suihkussa ennen tätä. Jos tällä on niin kiire miksi me joudumme odottamaan? Shiral kysyi samalla kun hän kaivoi kertakäyttöhaarukan kääreestään ulos.

―Riversin on oltava ensin yhteydessä johtoportaaseen jatko-ohjeita varten. Siinä voi mennä jonkin aikaa. Heidän on pakko olla uteliaita suhteesi kun he eivät edes laittaneet sinua karanteeniin, Calas totesi miettivästi ja nojasi selkänsä penkinnojaa vasten.

―Kirsikoita, mansikoita ja kakkua! Shiral hihkaisi innostuneena ja upotti haarukkansa suklaiseen kakunpalaan. – Haluatko sinä?

―En. Syö sinä vain kaikki, Calas kehotti.

 

Eikä Shiralia tarvinnut toista kertaa käskeä. Hän oli syönyt viimeksi toissapäivänä aamulla, joten mikä tahansa syötävä olisi nyt kelvannut hänelle. Mutta tämä olisi ollut herkkua vaikka hän olisikin syönyt tänään. Calas seurasi sivusta kuinka tyttö hotki ruokaansa.

 

―Älä kuitenkaan hotki sitä niin, että tukehdut siihen, Calas varoitteli. – Kunhan et tule kipeäksi tuosta. En ole aivan varma oliko tuo aivan järkevin vaihtoehto jos et ole syönyt pitkään aikaan.

―En minä tule kipeäksi. En ole ikinä aikaisemminkaan tullut ja minä syön mitä tahansa mitä minulle annetaan, Shiral vakuutti ja seivästi rasianpohjalle jääneitä kirsikoita haarukallaan.

―Sinulla on uskomaton tuuri. Olet selvinnyt noin pienillä vammoilla elävänä siitä paikasta.

―Niin… Shiral kuiskasi vaisusti ja tuijotti rasianpohjaa.

 

Calas katsoi tyttöä hieman vaivautuneena. Ilmeisesti aihe ei olut niin mieluisa Shiralille. Mies veti kypäränsä pois. Hänen lyhyt ja tummanruskea tukkansa oli pörrössä ja pystyssä. Kasvot ja kaula olivat nihkeän hikiset hänen pidettyä kypärää päässään monta tuntia. Miehellä on vahvat kasvonpiirteet. Leveä ja voimakas leuka, suora nenä ja lähes mustat silmäripset.

 

―Sinä näytät aivan peikolle, Shiral totesi mutkattomasti.

―Mitä? Sinä todellakin olet aivan kuriton. Ja sinulle on kerrottu lapsena erittäin kummallisia tarinoita jos minä olen sinun käsityksesi peikosta, Calas sanoi.

 

Shiral huomasi miehen ilmeestä, että tuo oli ottanut hänen sanansa loukkauksena.

 

―En minä tarkoittanut sitä pahalla. Sinä olet ihan komea, mutta hieman erilailla. Sinä et ole sellainen huolitellun ja nätin kiiltokuvapojan näköinen. Vaan sinä näytät enemmänkin… peikolle. Sellaiselle synkän ja pimeän metsän kiltille erakolle, jolla on kovat kasvot. Niiden takia hän näyttää julmalle ja raa'alle, mutta on silti aivan ystävällinen. Sinä olet sellaisella villillä ja kovalla tavalla komea, Shiral selitti hymyillen.

―Minä en tiedä pitäisikö tuo ottaa loukkauksena vai kohteliaisuutena, Calas mumisi ja haroi pörrössä olevaa tukkaansa jonkinlaiseen järjestykseen.

―Se on kohteliaisuus. Usko nyt. Mikä sinun nimesi on? Nyt kun sinä et ole enää kasvoton kypäräpää voin yhdistää nimen kasvoihin.

―Minä olen Michael Calas.

―Shiral, Shiral sanoi ja ravisti miehen kättä hetken aikaa. – Mukava tutustua.

―Kuin myös.

 

Michael katseli Shiralia aprikoiden. Hän ei ollut ollut aikaisemmin catien kanssa tekemisissä. Hän oli nähnyt noita olentoja lähinnä erilaisissa palveluammateissa; myyjinä, vastaanottovirkailijoina ja toimistohenkilöinä. Vapaat caziet harvoin olivat rikkaita tai elivät hienostoympyröissä. Suurin osa cazieista oli orjina ja Michael arveli, että ne jotka hän oli aikaisemmin nähnyt olivat orjia. Michael vierasti Shiralin erikoista ulkonäköä. Pirteää hiustenväriä ja kissankorvia. Shiral ei tuntunut edes huomaavan hänen tuijotustaan. Tyttö työnsi pillin maitotetran sisään ja nojautui miehen olkaa vasten. Hän nyhjäsi asentoaan paremmaksi ennen kuin alkoi imeä maitoa pillillä.

 

Kaksi hahmoa lähestyi heitä käytävää marssien. Molemmilla oli tummansiniset puvut. Vanhemman miehen puvun rintapielessä oli rivi arvomerkkejä. Hänen taskunsa päällä oli nimilaatta; Rivers. Rivers oli valkohiuksinen ja pitkänhuiskea vanhahko mies, jolla oli yrmy ilme. Knoxford sen sijaan oli harteikas ja vielä pidempi. Miehen käsivarret olivat paksut kuin puunrungot. Shiralista jääkaappipakastimen kokoinen mies näytti vankikarkurille. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt. Veistäjällä oli ollut todella suuri taltta, eikä yhtään taitoja. Calas nousi ylös tervehtimään Riversia ja Knoxfordia.

 

―Lepo vain Calas, Rivers sanoi ja vilkaisi Shiraliin.

 

Tyttö nousi myös seisaalleen. Hän katsoi ylös miehiin suurilla sinisillä silmillään ja ryysti maidonloppuja purkinpohjalta. Rivers huomasi tyhjän muovirasian penkillä.

 

―Mistä sinä sait tämän? Rivers kysyi ja heristi rasiaa Shiralin kasvojen edessä.

―Michael antoi sen, Shiral vastasi hymyillen.

―Ajattelin että hän tarvitsisi jotain sokeripitoista. Hän on aika heikossa kunnossa ja te tuskin haluatte että hän pyörtyilee. Kapteeni, Calas selitti tyynesti.

 

Rivers tuijotti edelleen Shiralia murhaavasti. Tällaisilla pitkillä matkoilla tuore ruoka ja varsinkin hedelmät olivat vaikeasti saatavilla. Hän oli tuonut nuo herkut kotoaan ja säästänyt ne lohdutuksekseen sille päivälle kun kaikki menisi pieleen. Olisihan se pitänyt arvata että epäonnistunutta operaatiota tulisi seuraamaan muitakin ongelmia. Rivers näytti maansa myyneelle. Hän tempaisi tetran Shiralin käsistä.

 

―Sinun on turha luulla, että saat tehdä täällä omine lupinesi mitä lystäät. Täällä on säännöt ja sillä hetkellä kun astuit tähän alukseen sitouduit noudattamaan niitä! Rivers tiuskaisi Shiralille.

―Olisit voinut vain pyytää niin olisin antanut sinulle loput, Shiral totesi ja katsoi maitopurkkinsa perään.

―Ja sinä Calas. Ne samat säännöt koskevat sinua!

―Ajattelin että…

―Juuri tämän takia sinulle ei makseta ajattelemisesta. Ajatteleminen aiheuttaa vain kurittomuutta, Rivers jatkoi.

―Käykää peremmälle. Olemme aivan pian valmiit aloittamaan, Knoxford sanoi ja avasi ensimmäisen kuulusteluhuoneen oven.

 

Shiral asteli uteliaana sisälle neliönmuotoiseen huoneeseen. Katonrajassa pienien mustien lasien takana oli kameroita, jotka oli kohdistettu keskelle huonetta. Seinät oli maalattu tummanharmaiksi. Lattialla oli kapeat urat, jotka johtivat metallipöydän alla olevaan viemäriin. Pöydän vieressä oli kaksi tuolia ja pöydän vastakkaisella puolella oli leveä ruostumattomasta teräksestä tehty tuoli suurine kädensijoineen. Tuoli oli kiskoilla, jotka ylsivät lähelle takaseinää.

 

Knoxford painoi pöydän sivussa olevaa laattaa, joka tunnisti hänen sormenjälkensä. Keskeltä pöytää työntyi esiin läpikuultava näyttö. Knoxfordin suuntaan näyttö suolsi erilaisia tiedostokirjastoja. Hänen puoleltaan pöytää kääntyi metallilevyn alta esiin litteä näppäimistö. Metallituolin puolelle näyttö näytti vain yhtiön logoa.

 

―Istu alas. Voimme aloittaa… Knoxford sanoi ja istuutui. Hän tökki paksuilla sormillaan näppäimistöä ja avasi joitain tiedostoja valmiiksi.

―Miksi täällä on näin kummallisen näköistä? Tämä näyttää painajaisunen sairaalahuoneelle, Shiral sanoi ja vilkuili ympärilleen epäröiden.

―Se johtuu vain hygieniasyistä. Ja sotilastilat ovat aina tällaisia pelkistettyjä, Calas kiirehti rauhoittelemaan.

 

Knoxford loi hyväksyvän Calasiin. Oli turha hermostuttaa Shiralia selvittämättä että huone oli suunniteltu kidutusta silmällä pitäen. Rivers murjotti edelleen. Hän viskasi maitotetran roskakoriin ja harppoi sisälle huoneeseen. Ovi liukui kiinni Riversin jäljessä.

 

―Sinä, istu alas, hän sanoi Shiralille. – Calas sinä voit poistua.

―Minä en istu tuohon, Shiral päätti ja takertui kiinni huoneesta pois aikovan miehen vyöhön. ―Minä tulen sinun mukaasi.

―Älä nyt ala hankalaksi. Minä voin odottaa sinua ulkopuolella jos se sinua rauhoittaa, Michael rauhoitteli.

―Istu vain. Shiral, Knoxford tarkisti nimen näytöltä. – Ei sinulle käy kuinkaan. Minä vain kyselen sinulta joitain asioita.

―Enkä!

 

Rivers näytti sille, että hän oli valmis räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Calas tunsi ilmapiirin kiristyneen. Miksi heidän oli pitänyt ottaa Shiral tänne kuulusteltavaksi? Tämä ympäristö olisi saanut kenet tahansa hermostumaan ja Shiralilla oli jo tarpeeksi mielenterveysongelmia Alenialta. Calas siirtyi kuulustelutuoliin istumaan.

 

―Tule tänne Shiral, hän pyysi. ―Kapteeni, luvallanne jään seuraamaan kuulusteluita.

 

Shiral kipusi Michaelin syliin istumaan. Rivers katsoi kulmat kurtussa kaksikkoa. Hän oli ollut vasta viisi minuuttia tekemisissä tuon catien kanssa ja hän vihasi sitä jo. Hän kuitenkin nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja istui omalle paikalleen.

 

―No niin… Knoxford aloitti. – Mikä sinun nimesi ja asemasi on?

―Minä olen Shiral 0810ADC1120. Asema…? Tuota… minä olen… olin Annabel Wingshornin orja.

―Sinä saavuit Alenia 13 Annabel Wingshornin mukana? Kahdeksan kuukautta sitten?

―Kyllä, Shiral vastasi epävarmasti.

―Hyvä. Kertoisiko nyt omin sanoin mitä Alenia 13. tapahtui? Aloita siitä kun saavuit Alenialle.

―Me muutimme tänne 4. kolmatta kuuta. Alenialla oli vielä rakennustöitä kesken, mutta asuintilat olivat jo valmiina. Me ehdimme purkamaan tavarat ja asettumaan aloillemme hieman ennen kuin ne olennot ilmestyivät.

―Ketkä me? Knoxford tarkensi.

―Minä, Annabel ja hänen miehensä Henrik, Shiral sanoi. – Kaikki oli aluksi hyvin, mutta… ensimmäiset merkit siitä että jotain on pielessä tulivat kaksi viikkoa sen jälkeen kun tulimme tänne. Joku oli tappanut yöllä karjaa. Sen jälkeen meni muutama päivä ennen kuin muita merkkejä alkoi näkymään… Joku oli rikkonut yhden varastohallin ovista, muonavaraston työntekijä katsoi, joku näki epämääräisen näköisiä hahmoja yöllä keskusrakennuksen pihalla mutta vasta kun se eläin hyökkäsi pihalla leikkineiden lasten kimppuun kaikki havahtuivat. He halusivat tietää mikä se on. Monet vaativat saada nähdä valvontakameroiden tallenteet, mutta yhtiön miehet kieltäytyivät. Lasten kuoleman jälkeen Alenian ilmapiiri oli muuttunut pelokkaaksi ja vainoharhaiseksi. Jotkut halusivat lähteä ja he pyysivät yhtiötä lähettämään aluksen hakemaan halukkaat pois. Se kone ei ikinä saapunut.

 

Shiral muistaa kun hän kuuli ensimmäisistä katoamisista. Tieto kadonneista oli saanut monet levottomiksi ja Shiral oli nähnyt sen kuvastuvan ihmisten kasvoilta. Kun lapset olivat kuolivat tuntemattomasta syystä oli se kuin musta pilvi olisi laskeutunut Alenian ylle. Synkkä musta pilvi. Kukaan ei sanonut sitä suoraan, mutta he pelkäsivät oman henkensä puolesta. Taistelu olemassaolosta oli alkanut.

 

Rivers ja Knoxford kuuntelivat hiljaa Shiralia. Hiyasawan miehet olivat lähettäneet kameroiden tallentamat videot yhtiölle ja tallenteissa nähtyjen olentojen takia alusta ei ikinä lähetetty.

 

―Jo seuraavana aamuna Carls, Hiyasawan turvamies, katosi. Hänet löydettiin illalla pihalta. Hän oli tajuton, mutta joitain raateluhaavoja lukuun ottamatta hän vaikutti olevan kunnossa. Aluksi. Hänet vietiin sairasosastolle ja näytti sille, että hän alkoi toipua. Sitten se otus, sen sikiö murtautui ulos hänestä. Se musta ja niljakas otus kaivautui ulos hänen vatsansa läpi. Ne pedot munivat ihmisten sisään, Shiral kertoi. Hänen äänensä ei ollut enää pirteä ja tasainen.

―Kaikessa rauhassa. Meillä ei ole kiire, Knoxford sanoi syvällä ja matalalla äänellään. Hänen äänensä kuulosti sille kuin se tulisi syvältä maan alta. – Miten te saitte tietää että ne munivat ihmisten sisään?

―Ne tappoivat osan, mutta jotkut ne veivät pois. Jotkut heistä palasivat takaisin tai heidät löydettiin. Lääkärit yrittivät leikata ne otukset pois heistä siinä onnistumatta. He olivat kuin kuoria niiden pentuja varten. Kun se sekasikiö poistettuun he kuolivat.

―Miten nämä olennot pääsivät sisälle rakennukseen? Yritittekö te estää niitä jotenkin? Knoxford kysyi.

―Emme aluksi edes tienneet, että osa niistä oli tullut sisälle. Vasta kun käytäviltä löydettiin Alexton ja Vamiera kuolleina alettiin osastoja sulkemaan etteivät ne pääsisi luoksemme. Yhtiön miehet pyysivät pikaista apua ja evakuointia.

―Aivan. Kolmas *** kuuta Alenialle saapui Hiyasawan nopean toiminnan taisteluyksikkö. Kymmenen chara-luokituksen saanutta sotilas, Knoxford totesi.

―Evakuointia ei tapahtunut. Yhtiön lähettämät miehet yrittivät ensin tappaa ne pedot, jotka olivat päässeet sisälle rakennukseen mutta he eivät mahtaneet niille mitään. He keksivät että ne olennot ovat tulleet syvemmältä Aleniasta ja ne elävät maan alla. Sen takia niitä ei oltu nähty eliöskannauksissa. He saivat myös selville että ne ovat päässeet suljetuille osastoille pääilmastointikanavia pitkin. Me siirryimme niistä kanavista erillään oleville osastoille. Me luulimme, että olisimme vihdoin turvassa ja meidän täytyisi vain odottaa evakuointia.

 

Shiral oli laskenut sormensa Michaelin kädelle. Hän taivutteli miehen sormia hermostuneena. Ikävät muistot palasivat jälleen hänen mieleensä. Varsinkin yö jolloin Anna jätti hänet.

 

―Ne pedot olivat vahvempia kuin oletimme. Ne murtautuivat läpi ja surmasivat kaikki jotka eivät ehtineet pakenemaan viimeisiin koskemattomiin osiin rakennusta. Sinä yönä Hiyasawan lähettämät miehet tai se mitä heistä oli jäljellä päättivät raivata tiensä pommisuojalle ja sulkeutua sinne odottamaan evakuointialusta. Anna herätti minut sinä yönä. He lähtivät kaikessa hiljaisuudessa salaa ja jättivät kaikki orjat jälkeensä. He avasivat ovet, jotka olivat erottaneet ne eläimet meistä ja toivoivat ostavansa itselleen lisää aikaa päästämällä ne orjien kimppuun.

―Kuulostaa järkevälle, Rivers totesi.

―Sinä menit sitten heidän mukanaan pommisuojaan? Knoxford kysyi ja mulkaisi Riversia.

―En. Anna ei saanut lupaa ottaa minua mukaansa sinne. Hän oli tuonut minut väestönsuojahalliin jotta en kuolisi kun pedot pääsevät avoimille osastoille, joille orjat olivat jääneet. Anna käski minua odottamaan ja selviämään, jotta voisin kertoa pelastajille missä he ovat sitten kun pelastajat saapuvat…

―Olet onnistunut hyvin. Olen vain pahoillani, että me tulimme liian myöhään, Knoxford sanoi. – Miksi muut eivät seuranneet heitä pommisuojaan?

―He lähtivät salaa ja sulkivat ovet perässään niin etteivät muut voineet seurata heitä. Simon särki pommisuojan ohjauspaneelin jottei kukaan saisi ovea auki ulkopuolelta.

―Osaatko sanoa kuinka monta teitä oli elossa silloin? Knoxford kysyi.

―Hm… Yhtiön turvallisuusmiehistä oli enää Chalos ja Reinwyn. Niitä uusia sotilaita oli Siwonin lisäksi viisi. Siviilejä, jotka pääsivät pommisuojaan oli… ehkä 30. Minun lisäkseni ulkopuolelle jäi 17 muuta, Shiral mietti.

―Nyt sinä olet kuitenkin ainoa, Knoxford lisäsi.

―Niin… Shiral sanoi hiljaa. – Myöhemmin muut pääsivät väestönsuojahalliin. He eivät saaneet suojan ovea auki ja... meillä ei olut enää paikkaa minne mennä, eikä meillä ollut aseita tai edes tietoa siitä tulisiko joku pelastamaan meidät. Me olimme loukussa petojen kanssa. Kunnes keksimme ilmastointikanavat. Ne olivat käyttäneet samoja kanavia meitä vastaan ja nyt me saatoimme paeta niiltä. Vain pääilmastointikanavat olivat tarpeeksi suuria niille otuksille kulkea. Me aloimme piileksiä ja kulkea sivukanavissa. Osa niitä ei ollut valmiita tai kiinnitetty kunnolla ja jotkut putosivat alas sen takia. Jotkut eivät palanneet ruoanhakureissulta ikinä Isiran hermot pettivät. Hän ei kestänyt jatkuvaa piileskelyä ja pelossa elämistä. Hän lähti tappamaan niitä palokirveen kanssa… Shiral vaikeni.

―Ymmärrän. Se on varmasti ollut todella hermoja koettelevaa, mutta sinä olet nyt turvassa, Knoxford tyynnytteli surullista cazieta. – Miksi pommisuojan ovi oli auki kun saavuimme?

―Minä olin ainoa jäljellä kun se tapahtui. Minun paikkani oli valvontahuoneen lähellä ja näin kameroiden monitorit sieltä… En tiedä enää mikä päivä silloin oli, mutta yhtäkkiä suojan ovi alkoi avautua. Moni juoksi suojasta ylös ja olin jo lähdössä sinne, Annan luokse kun näin minkä takia he juoksivat sieltä pois. Ne mustat pirut olivat päässeet jotenkin sisälle suojaan. Ne juoksivat kiinni kaikki, jotka yrittivät pakoon. Ne repivät heidät takaisin suojaan. Sen jälkeen minä en nähnyt enää ketään… Vain niitä petoja vaelsi tyhjillä käytävillä ja pois ja sisälle suojaan. Ne tekivät pommisuojasta itselleen pesän. Ne palasivat aina sinne ja pikkuhiljaa sieltä alkoi työntyä esiin niitä… lonkeroita, Shiral selitti.

―Miksi sinä olet ainoa eloonjäänyt? Rivers kysyi. – Siellä oli koulutettuja sotilaitakin.

―Minä… minä en tiedä… Ehkä… minä vain olin onnekas, Shiral katsoi hämillään miestä joka katsoi häntä kovin syyttävästi.

―Eikö sinusta ole kummallista että sinä olet ainoa joka selvisi? Varsinkin se, kuinka ne olennot pääsivät pommisuojaan, Rivers jatkoi.

―En minä tiedä kuinka ne pääsivät sinne!

―Omistajasi jätti sinut ulkopuolelle kuolemaan. On ymmärrettävää että halusit kostaa. Sinulla oli ainoastaan aikaa keksiä kuinka päästäisit pedot sisälle. Rivers lisäsi. – Et välittänyt siitä kuolisiko siinä sivullisia jos vain saisit oman kostosi.

―Minä en avannut sitä ovea! Shiral tiuskaisi. – Minä halusin päästä sinne, mutta en olisi avannut sitä vaikka olisin osannutkin. En olisi ikinä tehnyt sitä Annalle. Minä lupasin odottaa pelastajia. Ulkopuolella. Lupasin tehdä niin, vaikka olisin mieluummin mennyt siihen kirottuun suojaan. Minä halusin vain olla Annan lähellä. Olisin jäänyt hänen luokseen vaikka se merkitsisi kuolemaani jos minun olisi annettu jäädä, Shiral sanoi epävakaalla äänellä.

 

Hänen tunteensa olivat ristiriitaiset. Muistot tekivät hänet surulliseksi ja yksinäiseksi samalla kun Riversin törkeät epäilyt saivat hänet raivostumaan. Shiral tunsi kyynelien polttelevan silmiään. Calas puristi hänen käsiään lohduttavasti.

 

―Niin sinä väität, Rivers totesi tyynesti. – Mutta jos tuo olisi totta mikset mennyt omistasi luokse kun siihen tarjoutui mahdollisuus? Olisitte voineet kuolla yhdessä. Mainostamasi uskollisuus ei olekaan niin suurta kuin yrität väittää.

―Ole hiljaa! Shiral huusi ja ponkaisi seisaalleen. – Minä en halunnut nähdä Annaa niiden hallussa! En halunnut nähdä kuinka joku niistä tunkeutuisi vapaaksi hänen ruumistaan. Heti kun näin niiden olentojen tulevan suojan sisältä tiesin, että kaikki jotka olivat olleet siinä suojassa olivat mennyttä.

―Mistä tässä on kyse? Tuo kuulostaa sille kuin yrittäisitte saada hänet näyttämään syylliselle kaikkien kuolemaan. Huomaatteko edes itse kuinka naurettavalle väitteenne kuulostavat? Calas puuttui puheeseen.

―Suu kiinni Calas! Rivers ärähti.

 

Knoxford katsoi henkilöstä toiseen. Calas näytti tekevän parhaansa jottei sanoisi mitään harkitsematonta, vaan pysyisi hiljaa. Shiral tunsi Calasin käsien laskeutuvan vyötäisilleen ja vetävän hänet hellästi takaisin istumaan.

 

―Minulla olisi vielä muutama kysymys, Knoxford sanoi rauhoittelevalla äänellä.

 

Mies kysyi tarkentavia kysymyksiä pedoista jotka olivat tuhonneet aseman. Hän uteli niiden tavoista, ominaisuuksista ja heikkouksista. Hän kysyi myös joistain hämärän peittoon jääneistä tapahtumista sekä Hiyasawan miesten toimintatavoista Alenialla. Eikä Shiral osannut vastata noihin kysymyksiin kattavasti. Hän oli ollut vain sivustakatsoja jolta oli salattu paljon.

 

―Minä minulle nyt tapahtuu? Shiral kysyi.

―Ensimmäiseksi sinä menet lääkärintarkastukseen. Sitten Calas vie sinut 12D kerroksen hyttiin. Me selvittämme omistajasi lähisukulaiset ja lähetämme sinut heidän luokseen, Rivers sanoi.

―Mutta… ei Annalla ole elossa olevia sukulaisia, Shiral sanoi.

―Mikäli kukaan ei tule vaatimaan Hornswingin jäämistöä sinä siirryt Hiyasawalle, Rivers totesi. – Onko sinulla enää enempää kysyttävää? Hyvä. Calas vie hänet sairasosastolle tutkittavaksi. Voitte poistua.

 

Calas nousi ylös, teki asennon ja poistui huoneesta Shiral perässään. Knoxford selasi vielä tiedostoja ja teki niihin pieniä merkintöjä.

 

―Hän ei kertonut meille mitään mikä ei selviäisi tallenteilta, Rivers sanoi.

―Hän ei ole ollut tietoinen kaikesta alhaalla tapahtuneesta. Orjille tuskin kerrotaan edes puolia tilanteen oikeasta laidasta, Knoxford sanoi. – Uskotko todella että hänellä oli osuutta muiden kuolemaan?

―Heitä oli siellä yli sata ja hän on ainoa, joka selvisi. Sellainen ei ole vain sattumaa.

―Hänellä ei ole kuitenkaan koulutusta ohittaa ovien lukitus…

―Kaikki ei ole välttämättä kirjattu sinne. Joka tapauksessa Hiyasawan johto on kiinnostunut hänestä, Rivers sanoi.

 

À

 

Sairasosasto oli kirkkaasti valaistu. Pienen vastaanottotilan jälkeen avautui ovet tutkimus- ja toimenpidehuoneisiin. Toimenpidehuoneen seinissä oli lasi-ikkunat. Lattia oli kelmeän vaaleanvihreä. Seinät hohkasivat valkoisuuttaan. Pinnat olivat muovisen valkoisia ja kylmän metallinsävyjä.

 

Shiral seurasi Calasin perässä odotushuoneeseen. Huoneesta lähti kolmea ovea. Yhden vieressä luki tri s. Newernia. Muut olivat toimenpidehuoneita. Sarah tuli avaamaan oven heille. Hän oli nuorehko nainen, jolla oli vaalea lyhyt tukka. Sarahin olemuksessa ja lempeässä hymyssä oli jotain äidillistä ja huolehtivaa.

 

―Hei Calas ja…? hän tervehti.

―Shiral, tyttö esittäytyi ja kätteli.

―Mukava tutustua! Minä olen Sarah Newernia, lääkäri sanoi. – Käykää peremmälle.

―Hän on eloonjäänyt Alenialta. Olet varmasti jo kuullut operaatiosta siellä. Hiyasawa haluaa, että teet hänelle täyden terveydentarkistuksen, Calas selitti.

―Olen kuullut siitä, Sarah sanoi hiljaa ja keskittyi avaamaan Shiralin tiedot koneelta. Shiralin tapaus oli luokiteltu kiireelliseksi ja erittäin tärkeäksi. Tytölle kehotettiin tekemään heti bioskannaus ja ilmoittamaan Hiyasawan yhteyshenkilölle mahdollisista tartunnoista tai "sikiöistä".

―Calas, jos odottaisit ulkopuolella…

―Tietenkin, Michael sanoi ja nousi ylös. Shiralilla oli oikeus yksityisyyteen. Michael siirtyi odotushuoneeseen.

―Aloitetaan bioskannauksella. Jos otat vaatteesi pois ja käyt tähän makaamaan, Sarah sanoi.

―Kaikkiko?

―Mielellään.

 

Shiral katsoi kulmiensa alta naista epäilevästi. Sarah ei huomioinut tytön tuijotusta vaan alkoi valmistella skanneria. Se näytti modernille sängylle. Runko oli kliinisen valkoinen ja lepotaso muodostui läpinäkyvistä paksuista putkista, jotka olivat tiiviisti yhdessä. Shiral jätti vaatteensa tuolille ja kävi makaamaan skannerille.

 

―Kylmää! Shiral kiljahti. Hänen ihonsa nousi kananlihalle.

―Tiedän että se on hieman kylmä, mutta koita jaksaa, Sarah rauhoitteli ja käynnisti koneen.

 

Koneen päätyyn syttyi himmeästi sinisenä hohkava kehä. Kehä alkoi kieppua ja se jakautui neljäksi samankokoiseksi ringiksi, jotka lähtivät kieppumaan toistensa ja makuutason läpi eteenpäin kohti jalkopäätä.

 

―Tuntuuko tämä jollekin? Shiral kysyi hermostuneena.

―Ei. Ole rauhassa vain, Sarah sanoi.

 

Hän oli huolestunut siitä, että Shiral olisi saanut tartunnan Alenialta. Skanneri piti pientä helisevää ääntä kuin metallinen tuulikello skannatessaan tytön ja piirtäessään tuon kuvaa näytölle. Sarah seurasi skannauksen edistymistä näytöltä. Hän huokaisi helpotuksesta. Shiralilla ei ollut tartuntaa. Olosuhteet huomioon ottaen tyttö oli erittäin terve. Aliravittu, viluissaan ja käsivarren hapon polttama haava näytti olevan täynnä puuduttavaa suihketta.

 

―Sinä olet tuota haavaa lukuun ottamatta suhteellisen hyvässä kunnossa, Sarah sanoi. – Voit pukea nyt päällesi. Katson mitä voin tehdä haavallesi ja sitten otan vielä joitain kokeita.

 

À

 

Calas odotti kärsivällisesti kunnes Sarah saattoi Shiralin takaisin odotushuoneeseen. Shiralin käsivarrella oli uusi puhdas side ja tytön iholla oli puhdas kohta siinä mistä Sarah oli ottanut verikokeen.

 

―Minä ilmoitan sinulle jos kokeissa ilmenee jotain poikkeavaa, Sarah sanoi.

―Kiitos, Shiral hymyili.

―Minun on nyt hoidettava raportit sinusta kuntoon, mutta ehkä me tapaamme vielä, Sarah sanoi ja halasi tyttöä. – Pidä huolta itsestäsi!

 

Shiral rutisti naista takaisin, vaikka hän pelkäsikin tartuttavansa likaa Sarahin pitkään lääkärintakkiin ja vaaleisiin vaatteisiin.

 

―Nähdään Calas, Sarah sanoi.

―Nähdään.

 

Sarah poistui huoneesta ja jätti Shiralin ja Michaelin yksin odotushuoneeseen. Michael katsoi hetken aikaa ovea hiljaa ja lähti sitten kävelemään pois. Shiral kiirehti miehen perään. Mies ei sanonut mitään vaan harppoi eteenpäin määrätietoisesti.

 

―Mihin me olemme menossa? Shiral kysyi.

―Vien sinut hyttiisi.

―Millainen se on? tyttö kysyi uteliaana.

―Käytännöllinen, mies sanoi hetken mietittyään.

 

Michaelin lyhyt vastaus teki Shiralin epäileväiseksi. He menivät hissiin ja lähtivät laskeutumaan kohden aluksen pohjakerroksia. Shiral seurasi tavarahissin numeroiden muuttumista, kunnes hissi pysähtyi ja öljytahrojen peitossa oleviin haalareihin sonnustautunut mies asteli hissiin. Mies oli lyhyt, kalju ja äärimmäisen lihava. Calasin mieleen tuon olemus toi spoxin.

 

―Menossa samaan kerrokseen, mies sanoi huomatessaan 12D kerroksen napin hohkavan oranssina.

―Siellä on pieniä sähköongelmia, mutta ei kauan. Ei huolta. Kukaan ei tavallisesti käy niissä kerroksissa joten viat huomataan vasta kun ne alkavat oikeasti häiritsemään. Eikä niitä tarvitse korjata ennen kuin ne häiritsevät isoja herroja. Hyvä niin. Minä en pohjakerroksissa mielelläni. Siellä on vuotavia putkia, kylmä… ja ihan muutenkin todella epämiellyttävää jos ymmärrät. Miksi te olette menossa sinne?

―Shiralin hytti on 12D osastolla, Calas vastasi katsomatta mieheen.

―Hytti? mies nauroi röhisevällä äänellä. – Vai hytiksi ne nyt kutsuvat vankisellejä? Siellä on neidille oikein mukava kolme kertaa kolme kertaa kolme metriä kokoinen hytti. Ei mikään viiden tähden varustelu, mutta kyllä se sinulle kelpaa. Sinä et taida muutenkaan olla niin kovin tarkka siisteydestä. Ja jos sinulle tulee yksinäinen olo niin ainahan minä voin tulla vierailemaan sinun luonasi ja viihdyttämään neitiä. Mistäs päin neiti on tänne tullut?

―Hän on ainoa eloonjäänyt Alenialta, Calas vastasi ennen kuin tyttö ehti.

―Vai niin. Vai niin. Minä kuulinkin siitä, että te pojat kävitte siellä. Taisi mennä perseelleen koko operaatio. Sellaista ne puhuivat ettei puolet teistä tullut takaisin. Katsohan, olemme jo perillä. Menemmekö? Minä voisin töiden jälkeen tutustuttaa pikkuneidin hyttiinsä.

 

Ukon harvahampainen virne sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Shiralin selkää. Hän ei halunnut kurjaan selliin virumaan. Ukko taapersi hissistä ulos.

 

―No niin nuoret. Menemmekö? ukko kysyi.

 

Shiral ei liikkunut mihinkään kuin ei Calaskaan liikkunut. Hissistä avautui näkymä kapealle käytävälle, jossa seiniä pitkin kulki paksuja putkia ja johtoja. Osa johdoista luikerteli lattialla. Joku putkista vuosi ja tiputteli pisara kerrallaan nestettä lattialle. Käytävän valaistus oli kellertävä ja heikko.

 

Calas painoi 27H painiketta. Hissinovet sulkeutuivat kolahtaen ja mekaanikon kummastunut naama jäi ovien tuolle puolen. Shiral katsoi ylös Michaeliin. Miehen ilme ei kertonut mitään, mutta Shiralilla oli tunne että mies oli tekemässä jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä.

 

―Voit olla täällä toistaiseksi, Michael sanoi.

 

Hän veti kätensä huoneensa oven vieressä olevan tunnistimen ohitse. Laite piippasi tunnistaessaan miehen ranteeseen upotetun sirun. Metalliovi liukui auki. Michaelin huone oli yksinkertainen. Sänky, työpöytä, jossa on kiinteä tietokone ja tuoli. Sänkypäätyä vasten oli arkku, jossa suurin osa Michaelin tavaroista oli. Harmaiksi maalatuilla seinille on pultattu kiinni asetelineet, pieni kaappi ja naulakko. Yhdellä seinällä on vain yksi valokuva, jossa oli Calasin joukkoyksikkö. Huoneen perältä avautui ovi pieneen kylpyhuoneeseen.

 

―Minun on mentävä jälkibriiffaukseen. Tulen pian takaisin. Ole ihmisiksi siihen asti, Michael sanoi.

―Odota. Entä jos minä haluan lähteä jonnekin?

―Et voi, Calas totesi.

 

Shiralilla ei ollut tunnistinta, jolla ovi avautuisi. Ovi sulkeutui Michaelin jäljessä ja Shiral jäi yksin. Hän katsoi ympärilleen. Kauankohan hänen täytyisi olla täällä? Shiral ei ollut ehtinyt juuri ajatella tulevaa. Tuskin hän jäisi sota-alukselle, mutta minne hän menisi täältä? Hänen rakkaalla Annallaan ei ollut enempää sukulaisia joiden luokse hänet voitaisiin lähettää.

 

Shiral huokaisi. Hän käänsi suihkun päälle ja sulloi vaatteensa kylpyhuoneen roskakuiluun. Sitten tyttö astui suihkukoppiin. Kuuma vesi tuntui vieraalle hänen ihollaan. Shiral vajosi istumaan lattialle. Hän oli niin kovin väsynyt. Väsyneempi kuin hän oli missään vaiheessa myöntänyt itselleen. Kaikki hänen lähellään olivat kuolleet. Hän oli jäänyt yksin painajaiseen, josta ei voinut herätä. Hänet oli jätetty elämään sitä painajaista yksin.

 

Lämmin vesihöyry täytti suihkukopin. Vesi valui pitkin Shiralin ihoa ja irrotti kuivunutta likaa ja verta. Shiral kömpi ylös seisomaan ja alkoi hieroa shampoota pitkään tukkaansa. Hänestä tuntui ettei hän puhdistunut kokonaan vaikka kuinka paljon hankasi.

 

Tyttö asteli kylpyhuoneesta kuivaten hiuksiaan ja häntäänsä pyyhkeeseen. Hän pysähtyi seinällä olevan valokuvan eteen. Shiral tunnisti Jalierin ja Michaelin kuvasta. He olivat muutaman vuoren nuorempia. Shiral ojensi kätensä koskettamaan Michaelin kasvoja. Hänen sormensa upposi hologrammikuvan läpi ja kosketti seinää. Kauankohan Michaelilla menisi?

 

Hänen olisi etsittävä jotain päälle pantavaa. Shiral työnsi sängynpäädyssä olevan arkun auki. Sisällä oli erittäin siististi viikattuja vaatteita ja lukittu metallilaatikko. Shiral veti ylleen valkoisen kauluspaidan ja kääri liian pitkät hihat ylös. Tuskin Calas pahastuisi vaikka hän lainaisi tuon vaatteita.

 

Shiral jätti pyyhkeensä tuolinnojalle kuivumaan ja käpertyi sänkyyn. Tyttö huokaisi syvään ja venytteli jäseniään. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan oikeassa sängyssä. Hän lepuuttaisi silmiään. Ihan pienen hetken vain…

 

Kun Calas palasi takaisin Shiral nukkui niin sikeästi että mies joutui tarkistamaan hengittikö tyttö lainkaan. Tyttö näytti aivan erilaiselle. Tuon hiukset olivat puhtaan vaaleanpunaiset, iho pehmeä ja vaalea. Michael näki ensimmäistä kertaa Shiralin kasvot ilman paksua likakerrosta. Shiral oli nuori ja oikeastaan aika suloinen. Michael antoi tytön nukkua ja istui tietokoneen ääreen kirjoittamaan raporttia tapahtumienkulusta Alenialla. Hän laittoi vain pöytävalon palamaan ettei herättäisi tyttöä.

 

Michaelin keskittyminen puisevan raportin kirjoittamiseen herpaantui pian hänen huomatessaan Shiralin liikkuneen unissaan. Peitto oli valunut ylös tytön vyötäisille ja se paljasti tytön pitkät sääret ja houkuttelevan pyöreät pakarat.

 

―Shiral!

 

Shiral säpsähti hereille. Hän räpsytteli ripsiään ja nousi istumaan. Tyttö kietoi oman ruumiinlämpönsä lämmittämää peittoa paremmin ympärilleen. Edelleen unenpöpperöisenä hän katsoi miestä.

 

―Mitä?

―Mitä helvettiä sinä olet tehnyt? Missä sinun vaatteesi ovat? Michael kysyi kiihtyneenä.

―Minä heitin ne menemään, Shiral vastasi viattomasti.

―Mitä?! Miksi sinä menit tekemään niin? En minä tarkoittanut tätä kun otin sinut tänne!

―Tarkoittanut mitä? Ne olivat likaiset ja rikki, joten minä heitin ne menemään, Shiral sanoi hämillään. – Ajattelin että sinä antaisit minulle uudet vaatteet ja voisin pitää siihen asti sinun vaatteitasi…

 

Shiral avasi peittoa ja näytti miehelle että hänellä oli paita päällään. Ei hän ollut sentään kokonaan alasti.

 

―Missä sinun alusvaatteesi ovat?

―Ei minulla ole… Shiral mutisi.

 

Michael käänsi selkänsä tytölle. Pyhä yksinkertaisuus! Eikö tuon tytön päässä liikkunut mitään? Hän joutuisi tämän takia vielä hankaluuksiin.

 

―Oletko sinä vihainen? Shiral kysyi aralla äänellä.

―En… Kai tuossa on jotain logiikkaa. Minun on haettava sinulle vaatteet. Jostain… Michael mutisi ja jätti Shiralin taas lukkojen taakse.

―Mikäköhän ero tällä on vankiselliin jos en kerran saa lähteä silloin kun haluan? Shiral totesi seinille ympärillään ja kaatui takaisin sänkyyn.

 

Michael harppoi vaatevarustamoa kohti kunnes ymmärsi ettei hän tiennyt tytön kokoa ja hän kysymässä naistenvaatteita voisi vaikuttaa epäilyttävälle. Hitto! Hän voisi pyytää Newerniaa järjestämään asian, mutta hänen voisi alkaa kysellä miksi hän hoiti tuollaisia asioita. Joten jäljelle jäi Jalier. Jalierilta kukaan ei edes kysyisi mitään.

 

Calas pysähtyi hissin luona olevalle päätteelle ja avasi paikannusohjelman. Jokaisella Hiyasawan sotilaalla oli siru ranteessaan ja tuon sirun avulla hän pystyisi paikallistamaan Jalierin nopeasti tästä suuresta aluksesta.

 

Jalier oli harjoittelusalilla. Hän tuijotti tyhjää salia edessään ja odotti ohjelman käynnistymistä. Nainen seisoi selkä suorana ja kädet lanteillaan. Hologrammiteksti hänen edessään välkkyi punaisena ja pyysi odottamaan edelleen. Kuvan punaisuus heijastui naisen iholle, valkoiselle topille ja lyhyille mustille shortseille. Teksti vaihtui numeroihin.

 

3… 2…1… Aloita!

 

Jalier veti selkäänsä ristiin asetetut katanat esiin. Hänen eteensä lattialle muodostui valkoisena hohkava salinlattiaa pitkin kiemurteleva polku. Tyhjästä nousi esiin kuusi etäisesti lunarieliä muistuttavaa hahmoa. Niiden yllä oli mustat sotilasvaatteet varustevöineen ja kypärineen. Kypärissä oli aukot, joista sarvet työntyivät esiin.

 

Saliin oli asennettu lukuisia kameroita, pieniä piirtoprojektoreita ja painovoimankeskittäjiä. Tietokone seurasi kameroilla naisen liikkeitä. Salin seiniin piilotetut projektorit loivat aidon näköisiä kuvajaisia. Vaikka huone olisi ollut pimeä kuvajaisten värit olisivat mukautuneet ympäristöön niin etteivät ne loistaneet pimeässä. Ilman painovoimankeskittäjiä kuvat olisivat olleet aineettomia, mutta keskittäjä loi illuusion siitä että kuvajaiset olivat todellisia. Kun sotilasta kosketti keskittäjä muutti painovoimaa pelaajan kättä vasten niin, että hän tunsi yhtä suuren vastuksen kuin jos olisi koskettanut oikeaa elävää olentoa.

 

―Te annatte minulle taas aloituksen? Kuinka huomaavaista, Jalier virnisti.

 

Tietokone teki harjoittelukerroista aina hieman erilaisia. Ohjelman alussa Jalier oli valinnut vastustajilleen aseet. Teräaseet. Hänen olisi nyt vain päästävä valkoisen polun loppuun saamatta yhtään osumaa.

 

Jalier syöksyi liikkeelle. Samalla hetkellä kun hän lähti liikkeelle lähtivät hologrammitkin. Ensimmäinen niistä huitaisi Jalieria pitkävartisella palokirveellä. Nainen syöksyi liikkuvan terän alitse, pyörähti ympäri ja iski katanan sotilaan kurkkuun. Hänen liikkeensä olivat kauniita ja sulavia. Jalier ei pysähtynyt vaan hän oli kokoajan liikkeessä kuin hän olisi käynyt läpi hyvin harjoiteltua tanssia. Sotilas mureni pikseleiksi ja katosi.

 

Nainen kiihdytti vauhtiaan ja ponkaisi ylös ilmaan. Hänen jäntevä vartalonsa kaartui voltille ja nainen laskeutui ketterästi jaloilleen. Hän iski oikean katanansa vastustajansa selkään ja nosti vasemman torjumaan edessä olevan miehen lasermiekan iskut. Jalier torjui miehen iskut leikiten tanssahdellen samalla sivuun hologrammilta, joka yritti puukottaa häntä selkään. Nainen pyyhkäisi miekkamieheltä jalat alta ja lopetti tuon ennen kuin kääntyi kahden seuraavan kimppuun.

 

Heillä oli aseinaan katanat ja keihäs. Jalier hyppelehti polkua eteenpäin takaperin ja ohjasi keihääniskuja syrjään. Sitten hän sysäsi keihään kohti lattiaa ja syöksyi miestä kohti. Hän taklasi hologrammin katania pitelevän miehen syliin. Ennen kuin he ehtivät nousemaan ylös Jalier lävisti heidän suojansa aseillaan ja hologrammit murenivat.

 

―Toivoinkin, että sinä jäisit viimeiseksi, Jalier virnisti ja kääntyi katsomaan viimeistä.

 

Hologrammilla oli nyrkkiraudat. Raudoissa oli yli 30 sentin pituiset puolikuun muotoiset sileät terät. Mies syöksyi kohti Jalieria ja nainen kohotti katanansa valmiiksi. Mies iski nopeasti ja vaihtoi hyökkäystyyliään pienin väliajoin. Jalier myötäili miehen hyökkäystä. Hän sai väistellä ja torjuja iskuja. Jalier eläytyi taisteluun täysin. Aseet olivat hänen käsiensä jatke. Hän eli taistelun kuuman sykkeen mukana. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin käsillä olevaa tilannetta ja liikkeitä. Hän yritti murtautua miehen suojuksista läpi heti kun mies teki pienen virheen tai antoi Jalierille liikaa aikaa miettiä seuraavaa iskuaan. Taistelu ei tehnyt Jalierista kuitenkaan sokeaa ympäristölleen. Hän näki kun joku astui saliin.

 

―Leikki on nyt loppu, Jalier hymyili ja iski katanansakahvalla rajun iskun miehen kypärään. Kypärä murtui kahtia kuin kananmuna ja paljasti komeat lunarielin kasvot ja lyhyen turkoosin tukan. Jalier potkaisi miehen selälleen lattialle ja astui askeleen eteenpäin. Hän sivalsi miehen kädet ranteista poikki katanoillaan ja painoi jalkansa miehen rintakehää vasten pakottaen tuon pysymään aloillaan. Veri lähti leviämään tummana lammikkona lattialle.

 

―Rakastan tuota uhmakkuutta sinussa. Sinun kuuluisi nyt sätkiä ja huutaa kivusta, eikä katsoa minua kuin haluaisit tappaa minut, Jalier hymyili pirullisesti. – Me näemme taas, kulta.

 

Hän painoi suudelman miehen poskelle ja iski sitten katanansa tuon kaulan sisään. Hahmo suli kirkkaiksi pikseleiksi ja katosi. Veri lattialta katosi myös. Jalier käveli valopolun loppuun ja työnsi katanat koteloihinsa.

 

―Sinä tarvitsisit oikeasti poikaystävän… Calas totesi salinovelta.

―Ole hiljaa. Olet vain kateellinen meidän täydelliselle suhteellemme, joka on täynnä kiihkoa ja elämää. Kun taas sinulla ei ole minkäänlaista suhdetta, Jalier naurahti ja vilkaisi kohti eteensä muodostunutta kuvaa, joka näytti pistetuloksen. Lähes täydellinen. – Sulje ohjelma.

 

Hämärä valaistus muuttui kirkkaaksi ohjelman lähtiessä sulkeutumaan. Jalier poimi vesipullonsa maasta ja puristi vettä suuhunsa.

 

―Voisitko tehdä minulle pienen palveluksen? Michael kysyi.

―Kuinka pienen?

―Minä tarvitsen naisten vaatteita, Michael tarkensi.

Jalier tuijotti miestä ilmeettömänä. – Minusta tuntuu että minun vaatteeni eivät sovi sinulle… enkä usko että hameet imartelisivat sinua.

―En minä niitä itselleni halua! Minä tavallaan otin sen Alenian eloonjääneen huoneeseeni.

―Eikö se ole kielletty avaruusjalkaväen säännöissä? Siviilien vieminen upseerien yksityistiloihin, hyväksikäyttö…

―Lopeta! Minun vain kävi sääliksi häntä. Hän on ainoa, joka selvisi elävänä siitä paikasta ja nyt hänet halutaan sulkea vankiselliin. Kukaan ei kuitenkaan kaipaa häntä ennen kuin he ovat päättäneet mitä hänelle aiotaan tehdä. Selleissä on ratioautomaatit, joten kukaan ei käy tarkistamassa onko hän siellä. Ja jos minä käyn kysymässä naisten vaatteita se herättää epäilyksiä.

―Luuletko että minä kysymässä vaatteita cazielle ei herätä epäilyksiä?

―Kukaan ei kysy sinulta mihin sinä niitä tarvitset Jali.

―Hyvä on, mutta sinä olet minulle yhden kummallisen palveluksen velkaa. Mitä kokoa hän on? Jalier kysyi ja lähti kävelemään salilta asevarastojen suuntaan.

―Hän on suurin piirtein näin pitkä ja painaa korkeintaan 35 kiloa, Michael selitti.

―Olisit vain sanonut ettet sinä tiedä, Jalier virnisti.

―Miksi minä tietäisin minkä kokoisia vaatteita se otus käyttää? Jalier, sinä voisit ottaa hänet luoksesi. Te tulisitte varmasti hyvin toimeen ja Shiralin olisi parempi olla naisten seurassa, Michael ehdotti toiveikkaana.

―Ja sitten minä menettäisin muutaman viikon palkan, koska piilottelen Hiyasawan omaisuutta. Älä unta näe. Kyllä joku ottaa hänet hoitaakseen jos oikeasti haluat päästä hänestä eroon…

―En minä halua antaa häntä kenelle tahansa.

 

Jalier katsoi virnuillen miestä. Hänen silmänsä kimalsivat kujeilevasti.

 

―Mitä sinä ilveilet?

―En mitään. En yhtään mitään, Jalier hymyili ja alkoi hyräillä.

 

Hän heilautti kättään lähitaisteluasevarastonoven tunnistimella. Liiketunnistimilla varustetut loisteputkivalot räpsähtelivät päälle. Huoneessa oli pitkiä rivistöjä asetelineitä ja metallikaappeja. Jalierin aseliivit kulkivat ristiin rintakehän ylitse. Hän irrotti katanat koteloineen liiveistä ja asetti ne telineisiinsä.

 

―Aiotko sinä nimetä sen uudelleen? Jalier kysyi.

―Minkä?

―Uuden lemmikkisi, Jalier virnisti.

―En. Eikä hän ole minun lemmikkini. Minä vain ajattelin että olisi kohtuullista antaa hänen asua kuin ihmiset niin kauan kuin hän on täällä.

―Oletpas sinä kiltillä tuulella…

―Shiral vaikuttaa pöljälle. Minusta on väärin kiusata yksinkertaisia olentoja, Michael totesi.

 

Jalier nauroi. – Hyvä on. Mennään hakemaan sille yksinkertaiselle cazielle yksinkertaisia vaatteita.