Harmaa tihkusade laskeutui Alenia 13 ylle. Karu ja rosoinen maasto jatkui elottomana silmänkantamattomiin. Kumpuilevan ja kallioisen maaston keskellä kohoaa kätten ja koneiden rakentama uudisasukaskeskus. Keskusrakennusta ympäröivät hangaarit, varastorakennukset, karjanjalostamot, kasvihuoneet ja voimalaitos.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kevyesti aseistettu miehistönkuljetusalus kiertelee paikan yllä. Sen valonheittimet pyyhkivät alhaalla olevia rakennuksia ja maata. Yhdessäkään rakennuksessa ei pala valoja. Vain sinertävän väriset merkkivalot vilkkuvat paikoitellen hämyssä. Maansiirtokoneet ovat ulkona sateessa alueilla, joita oli alettu raivaamaan laidunmaaksi eläimille. Valtavankokoinen kasvihuone oli kärsinyt pahoja vaurioita. Joku oli mennyt muovisten seinien läpi ja tuhonnut kaiken sisällä. Kasvihuoneen ovi repsotti auki.

 

Aluksen ohjaamossa oli hämärää useiden näyttöjen ollessa ainoa valonlähde. Lämpöskanneri käy aluetta läpi löytämättä mitään. Kamerat välittävät näytöille kuvaa sieltä minne valonheittimet osoittavat. Tiedot Alenian nykyisestä tilasta päivittyivät kokoajan näytölle loputtomina kirjainjonoina.

 

Ohjaamossa on kolme tuolia. Komentaja Harks istui keskimmäisessä. Hänen kaljuuntuva päälakensa loistaa näyttöjen sinertävässä valossa ja hänen sätkänsä savu kiemurteli ylös kohden kattoa. Hänen edessään oli useita pieniä näyttöjä, jotka näyttivät ruumassa odottavien sotilaiden kypäräkameroiden kuvaa. Hänen oikealla puolellaan tuolillaan keikkuu Lönner, jonka tehtävä on ohjata alusta ja vasemmalla puolellaan Jalier. Jalier oli vastuussa aluksen aseista, mutta kerran tilanne vaikutti vaarattomalle on nainen heittänyt jalkansa ylös kojelaudalle ohjaussauvojen yläpuolelle ja näpertää käsikonsolipeliä kuunnellen vain muiden keskustelua. Yliluutnantti Calas seisoi Harksin vierellä. Hän tuijottaa ohjaamon suuresta ikkunasta alhaalla näkyviä hylätyn näköisiä rakennuksia.

 

– Ei mitään elonmerkkejä, Harks toteaa ja tumppaa tupakan kojelaudanreunaan. – Ne, jotka tänne hyökkäsivät ovat häipyneet aikaa sitten, mutta ollaan varovaisia joka tapauksessa. Lönner, vie meidät alas.

– Jos jotkut olisivat niin typeriä, että hukkaisivatkin resursseja tänne hyökkäämiseen se ei vielä selitä minne kaikki siviilit ovat hävinneet, Calas sanoi.

– Jokin kiertelevä rosvolauma on todennäköisesti poikennut täällä ja huomannut tuoreen uudisasutuskeskuksen olevan helppo kohde. He ovat tappaneet turvamiehet, vieneet kaiken rahan arvoisen ja myyneet siviilit orjiksi, Jalier sanoi pelikoneensa takaa.

– Tuo ei sovi siihen, mitä Hiyasawa on kertonut meille, Harks sanoi.

– Mitä me siis tiedämme tähän mennessä? Calas kysyi.

– Lönner, kerro mitä me tiedämme, Harks käski.

 

Rimpulan sormet kiisivät näppäimillä ja tekstitiedostot avautuivat yhdelle näytöistä hänen edessään. Lönner rykäisi ja nosti pyöreitä silmälaseja paremmin nenälleen.

 

– 18. Aranian kuuta 513 WSJ Hiyasawa sai evakuointipyynnön Alenia 13:sta. Viestissä kerrottiin tunnistamattomien planeetan alkuperäiseläinten hyökänneen aseman kimppuun, eivätkä Alenian omat turvamiehet pystyneet pitämään niitä kurissa. Hiyasawa lähetti kymmenen miehen sotilasryhmän varmistamaan tilanteen. He laskeutuivat Alenialle 25 Araniaa ja sen jälkeen heistä ei kuultu enää. Alus hävisi. 28. Päivä saapui viimeinen viesti Alenialta. Sen jälkeen täältä ei ole kuulunut vastausta…

– Mikä se viimeinen viesti oli? Jalier kysyi.

– Tässä ei sanota… Viesti oli Fergie Palminon orjan lähettämä, eikä sitä pidetty sen takia luotettavana tiedonlähteenä.

– Just.. Jalier tuhahtaa. –Minusta tuntuu, että tämä yhtiö kusettaa meitä taas oikein huolella ja pimittää tietoja. Nyt on jo 5. Päivä Skorusia. Miksi ne on odottanut 17 päivää ennen kuin lähettää meidät tänne? Ja miksi se biovaaratutkija on meidän mukana? Eikö ne ole muka tutkinut tätä planeettaa eläinten ja tautien varalta ennen kuin lähetti tänne väkeä asuttamaan tämän paikan?

– Minusta tuntuu, että Hiyasawa on tutkinut asioita vain niin pitkälle kuin se on ollut heistä kannattavaa. Alenian maaperässä on runsaasti arvokkaita mineraaleja ja täällä oli tarkoitus aloittaa kaivostoiminta heti kun asutuskeskus ja elintoimintolaitokset on saatu toimimaan kunnolla, Lönner sanoi.

– Tässä on jotain hämärää.. Epäileekö ne, että täällä on jokin virus, joka tekee kaikista verenhimoisia murhaajia kerran se tutkija on mukana? Jalier intti.

– Suu kiinni molemmat. Teille ei makseta salaliittoteorioiden kehittämisestä, vaan te teette niin kuin käsketään ja niiden tietojen valossa, jotka te olette saaneet. Ja nyt meille on tärkeintä varmistaa tilanne ja evakuoida siviilit turvaan, Harks tokaisi.

 

– Minusta tuntuu, että Hiyasawa on tutkinut asioita vain niin pitkälle kuin se on ollut heistä kannattavaa. Alenian maaperässä on runsaasti arvokkaita mineraaleja ja täällä oli tarkoitus aloittaa kaivostoiminta heti kun asutuskeskus ja elintoimintolaitokset on saatu toimimaan kunnolla, Lönner sanoi.

– Tässä on jotain hämärää.. Epäileekö ne, että täällä on jokin virus, joka tekee kaikista verenhimoisia murhaajia kerran se tutkija on mukana? Jalier intti.

– Suu kiinni molemmat. Teille ei makseta salaliittoteorioiden kehittämisestä, vaan te teette niin kuin käsketään ja niiden tietojen valossa, jotka te olette saaneet. Ja nyt meille on tärkeintä varmistaa tilanne ja evakuoida siviilit turvaan, Harks tokaisi.

– Kuinka monta siviiliä täällä on? Calas kysyi.

– Hetkinen… 1435 siviiliä, 14 yhtiön turvamiestä ja 268 orjaa. Sekä kymmenen sotilasta jos oletamme, että yhtiön lähettämät sotilaat ovat elossa jossain täällä, Lönner kertoi.

– Se tekee lähes 2000… Tämä alus on suunniteltu korkeintaan 50 miehen kuljettamiseen, ja sekin tarkoittaisi sitä, että kukaan täällä ei mahdu istumaan. Miten sinä luulet saavasi ängettyä tänne niin monta siviiliä? Jalier tivasi.

– Hiljaa Jalier! Se tuskin tulee olemaan meidän ongelmamme, Harks ärähti.

 

Jalier vaikeni. He katsoivat tihkusateista maisemaa. He eivät olleet tähän mennessä nähneet yhtään eloonjäänyttä, eikä lämpöskannerikaan ollut löytänyt ketään. Jäljellä ei välttämättä olisi mitään mitä pelastaa. He olivat saapuneet tänne liian myöhään.

 

Tumma ja kömpelönnäköinen alus laskeutuu yllättävän pehmeästi lentoalustalle. Sen leveät jalat työntyvät esiin pohjasta ja painuvat kovaa maata vasten. Alus huojahtaa hieman ja laskeutuu sitten matalammaksi.

 

– Calas, valmistele miehet. Te lähdette ulos, Harks sanoi ja sytytti uuden savukkeen.

 

Hän nosti kuulokemikrofonit päähänsä. Calas poistui ohjaamosta sulkien oven perässään.

 

À

 

Keltaiset valot välkkyivät korkeassa betonihallissa, jossa oli ainoa ovi Alenian pommisuojaan. Valot läikehtivät olentojen päälle, jotka kulkivat yhtenäisenä laumana luiskaa alas sisälle pommisuojaan. He katosivat Shiralin näkyvistä jonnekin käytävän syvyyteen.

 

Hän katsoi kohden hallin suljettuja ovia ja olentoja, jotka kulkivat hiljaa kuin olisivat menossa salaiseen tapaamiseen. Viimeiset heistä olivat jääneet pommisuojan ohjauspaneelin luokse tarkistamaan suojan asetuksia ennen kuin he sulkisivat oven.

 

– Tämän takiako sinä herätit minut? Me hiivimme tänne salaa muilta ja lukitsemme heidät ulkopuolelle. Ne tappavat heidät! Anna, emme me voi jättää muita ulkopuolelle. Tämä on virhe… Shiral sanoi ja katsoi ylös emäntäänsä.

– Shiral, herätin sinut koska halusin antaa sinulle mahdollisuuden selviytyä. Tämä on suunniteltu jo monta päivää sitten… Suoja ei ole tarpeeksi suuri tai varusteltu meitä kaikkia varten. Meidän on jätettävä osa taakse… He… He ohjelmoivat tämän paikan niin, että ovet sulkeutuivat perässämme ja ovet toisaalla aukeavat. He valaisevat tien niille asuintiloihin, Anna sanoi hiljaa.

– Mitä?! Te pakenette tänne ja jätätte muut ulkopuolelle syötiksi?! Te jätätte heidät niiden petojen teurastettavaksi. Anna, et sinä voi olla mukana tällaisessa. Minä en usko sitä!

 

Shiral hiljeni säpsähtäessään särkyvän lasin ääntä kun paneelin luona puuhastellut mies iski paneelin rikki. Pommisuojan yli metrin paksuinen ovi oli alkanut liukumaan hitaasti kiinni.

 

– Anna mennään, Henrik sanoi.

 

Mies odotti naista oven luona. Aseistettu mies seisoi hänen takanaan oven tuolla puolen. Anna vilkaisi aviomiestään ja sitten Shiralia. Tyttö oli ilmiselvästi hämillään ja peloissaan. Hänen laiha vartensa yllä roikkui likaantunut mekko. Tytön vaalea iho oli tummunut muutaman asteen liasta. Shiral oli cazie. Tuo rotu näytti hyvin paljon ihmismäiselle, mutta caziet olivat lyhyempiä ja heidän hiustenvärinsä oli usein erikoinen. Lisäksi heillä oli kissankorvat ja häntä. Shiralin vaaleanpunainen tukka oli takussa. Mustat korvat olivat hieman luimussa.

 

– Minä en voi ottaa sinua mukaani. He eivät anna minun ottaa sinua mukaani… Ei ole varmaa, kuinka kauan joudumme odottamaan ja riittääkö ruokaa kaikille, Anna sanoi.

– Joten te jätätte orjat ulkopuolelle… Shiral totesi murtuneena.

– Shiral…

– Anna, ole kiltti. Älä mene. Älä jätä minua tänne yksin. Kaikki järjestyy vielä… Minä en vain halua jäädä tänne yksin. Minä haluan sinun mukaasi, Shiral vinkaisi.

 

Hän tuijotti anovasti ylös Annan hienostuneisiin kasvoihin. Anna oli vaivautunut. Ovi oli sulkeutumassa. Hän nielaisi ja asetti kätensä tytön olkapäille.

 

– Kaikki järjestyy vielä. Et sinä jää tänne yksin. He keksivät ennen pitkää kuinka he saavat hallinovet auki ja sitten sinun ei tarvitse olla yksin. He eivät saa suojanovea auki, mutta he varmasti katsovat sinun perääsi… Älä nyt itke Shiral, Anna yritti lohduttaa. – Minä tarvitsen sinua. Sinun on oltava täällä kun meidät tullaan pelastamaan. Sinun on kerrottava heille mitä täällä on tapahtunut ja tuotava heidät hakemaan meidät.

– En minä selviä…

– Shiral, sinun on oltava rohkea. Sinun on kerrottava pelastajille, että me olemme täällä kun he tulevat. Sinun on oltava rohkea minun takiani… Anna sanoi.

 

Anna katsoi Shiralin sinisiä silmiä ja kietoi sitten kätensä tytön ympärille. Hän rutisti lämmintä olentoa itseään vasten lujasti, kunnes Henrik tuli kiskomaan Shiralin irti hänestä. Shiral ei olisi halunnut laskea irti.

 

– Meidän on mentävä, Henrik sanoi ja veti Annan mukanaan oven luokse.

 

Shiral seurasi perässä ja pysähtyi oven tälle puolelle. Väli oven ja seinän välillä pieneni kokoajan. Shiral astui askeleen lähemmäksi, mutta Anna näytti kädellään ettei hän saisi seurata.

 

– Shiral… Anna kuiskasi niin hiljaa, että vain Henrik saattoi kuulla sen.

– Anna, ole kiltti, älä jätä minua… Shiral anoi.

 

Pelko repi hänen sydäntään. Hän katsoi voimattomana kun raskas ovi sulkeutui ja Anna jäi sen toiselle puolen. Hän tuijotti ovea ja tunsi kyynelien valuvan pitkin poskiaan. Keltaiset valot lakkasivat vilkkumasta ja pian kattovalotkin sammuivat hallista. Hän oli jäänyt yksin.

 

– Älä jätä minua, Shiral kuiskasi.

 

Shiral heräsi omaan ääneensä. Hän oli kuiskannut sen ääneen. Hän tunsi muutaman kyyneleen poskellaan. Se oli ollut unta…

 

Valvontahuoneen näytöt välähtelivät tasaisin väliajoin kuvan vaihtuessa kamerasta toiseen. Niiden hehku siivilöityi ilmastointiputken ritilän välitse Shiralin kasvoille. Tyttö oli kietoutunut huopaan. Hän makasi kyljellään ilmastointiputken sisällä tyhjien käärepapereiden, muovipullojen ja säilykepurkkien keskellä. Hänen olisi pian lähdettävä hakemaan ruokaa.

 

Tytön katse kiinnittyi yhteen näytöistä tyhjässä valvontahuoneessa. Ruudussa näkyi jotain epätavallista, kyse ei ollut niistä pedoista jotka asuttivat tätä paikkaa nykyisin vaan ruudussa näkyi sotilaita. He eivät varmasti tienneet mitä täällä oli tekeillä. Shiral kääriytyi pois huovastaan. Hänen oli varoitettava heitä ja käskettävä häipyä täältä ennen kuin olisi liian myöhäistä.

 

Shiral katsoi vielä kerran näyttöjä. Osa sotilaista oli tullut rakennukseen lastaushallinovesta ja osa rakennuksen etupuolelta pääovista. Shiral lähti konttaamaan ilmastointiputkessa niin hiljaa kuin pystyi ja suunnisti kohti pääovia. Hän ei tiennyt minne ryhmä jatkaisi siitä, mutta toivoi saavuttavansa heidät ennen kuin tämän paikan todelliset asukkaat.

 

Samaan aikaan Harks seurasi omilta pikkuruuduiltaan sotilaiden etenemistä. He olivat ensin tarkastaneet pihan pikaisesti ennen kuin olivat edenneet sisälle päärakennukseen. Pihalla oli ollut kuivuneita verijälkiä, joita vesi ei ollut vielä onnistunut pyyhkimään kokonaan pois. Niiden lisäksi jalostamon läheltä oli löytynyt osittain syötyjä eläintenosia, jotka olivat alkaneet jo mätänemään.

 

Calasin johtama ryhmä astui suureen eteiseen. Heidän edessään oli suuri aukea tila, jota täyttivät vain pienet pöytäryhmät. Vastapäätä ovea kauempana nousivat rappuset ylös ja rappusten molemmilla puolin olivat näköalahissit ylempiin kerroksiin. Heidän ympärillään oli kauppoja kuten seuraavassakin kerroksessa, jonka saattoi nähdä kerroksen käytävien kaiteen takaa. Paikka muistutti tuolta kohdin erehdyttävästi ostoskeskusta.

 

Puotien välistä kulki käytäviä syvemmälle rakennuksen uumeniin. He jatkoivat etenemistään. Kiväärien ohuet valokeilat liikkuivat puolipimeän läpi. Vasemmalla puolen näkyi toiset samanlaiset pariovet kuin mistä he olivat tulleet sisälle. Noidenkin ovien eteen on kerätty irtotavaraa; pöytiä, tuoleja, kaappeja.

 

– He ovat yrittäneet estää jonkun pääsemistä tänne, Calas totesi hiljaa.

– Täällä on liian hiljaista. Se joku on päässyt tänne muuta kautta, Calasin lähettyvillä kulkeva Samuels sanoi.

– Mitä…? Calas katsoi alas jalkoihinsa.

 

Miehen kypäränsivussa oleva lamppu valaisee hänen katseensa suuntaa. Lattiassa näkyi muutaman sentin syviä viiltoja. Lattia oli kivilaatoista tehty. Muut kääntyivät katsomaan kyseisiä jälkiä maassa.

 

– Niitä on joka paikassa, Urean totesi. – Onko heillä ollut jokin kone…?

– Tuskin. Näiden on pakko olla jonkin eläimen jälkiä. Jonkin helvetin ison eläimen, Calas sanoi.

 

Hänen vielä puhuessaan lyhyt ja pyöreä ukko valkoisessa suojapuvussaan tallusti jälkien vierelle. Hän laski välinelaukkunsa maahan. Garewo oli Hiyasawan lähettämä tutkija ja rodultaan spox. Puvun alla hänen nihkeä nahkansa oli vihertävänvärinen. Hän oli kalju ja pyöreä, sekä isopäinen kuten hänen rodullaan oli tapana. Suuressa päässä oli pitkänmallinen kuono. Suojapuku päällään Garewo näytti lumiukolle. Hänen ruumiinsa muodosti yhden ison pallon ja kypärä toisen hieman pienemmän pallon. Hän räpsi innoissaan kuvia jäljistä lattialla salamavalon välähdellessä eteissalissa.

 

– Spox, tiedätkö sinä minkä elukan ne ovat? Calas kysyi.

– En… tämä ei vastaa mitään tunnettua lajia. Ja lakkaa kutsumasta minua spoxiksi! En minäkään kutsu sinua ihmiseksi! Radion välittämä jupina kuului kypäräkaiuttimien kautta.

– Sinä olet sattuneista syistä ainoa spox täällä, Calas virnisti.

– Tuo on silkkaa syrjintää! Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua erilailla vain sen takia, että minä olen vähemmistörodun edustaja täällä, Garewo jatkoi marmatustaan.

– Et ainakaan kokosi puolesta, Urwan rykäisi.

– Sanoitko sinä jotain? Te olette vain kateellisia minulle! Kaikki! Minä olen paljon korkeammin koulutettu kuin yksikään teistä ja minä saan kolme kertaa enemmän palkkaa kuin te! No niin, joko hymy hyytyy, häh? En minä muuten kestäisi teidän machoilevien idioottien seuraa. Minä kyllä raportoin tästä Hiyasawan pääkonttoriin ja sinun nimesi Calas tulee… Garowa vaikeni Calasin repäistessä kameran hänen kädestään.

 

Mies kohotti etusormeaan vaikenemisen merkiksi. Garewo vaikeni. He katsoivat Calasin kanssa samaan suuntaan. Käytävältä oli kantautunut metallinen rämisevä ääni. Calas laski irti kamerasta ja viittasi muita seuraamaan ennen kuin lähti kulkemaan äänen suuntaan.

 

À

 

Shiral tunsi putken huojahtelevan allaan. Ohut metalli valitti. Hän yritti perääntyä äkkiä taaksepäin. Hän oli kiirehtiessään unohtanut, että tällä välillä ilmastointiputki oli heikompi ja se oli aina huojunut kuin se voisi pudota minä hetkenä hyvänsä. Putki huojuu ja ennen kuin Shiral ehtii pois siitä putken kiinnikkeet hajoavat ja harmaa tunneli jysähtää alas lattialle.

 

Tyttö puri hampaitaan yhteen. Hänen kehoaan särki pudotuksen jäljiltä. Hän kömpi äkkiä pois piilostaan ja suoristautui seisomaan. Käytävällä oli hämärää. Hänen suuntavaistonsa oli mennyt sekaisin. Hän oli kulkenut vain ilmastointikanavia pitkin lähes kaksi viikkoa. Hän ei tiennyt minne päin hänen kuului jatkaa käytävää pitkin.

 

Kulman takaa kuului nirskuntaa. Tuo ääni sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Se oli lähellä, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua. Se asteli verkkaisesti eteenpäin ja Shiral kuuli jokaisen askeleen kynsien viiltäessä lattiaa. Tyttö kääntyi ympäri ja syöksyi juoksuun.

 

Hänen sydämensä takoi lujaa ja nopeasti rintakehää vasten. Hän kuuli raskaat askeleet perästään. Se oli hänen jäljessään. Käytävä haarautui hänen edessään. Toinen haara johti eteissaliin ja toinen ruokailutilaan. Shiral juoksi kohden ruokasalia.

 

Pöydät ja tuolit olivat sikin sokin. Ruoka-automaatti oli isketty rikki ja tyhjennetty aikaa sitten. Tiskin yllä olevat hyllyt, jotka oli täytetty naposteltavilla oli myös ryöstetty.

 

Shiral kuuli pedon matalan sihisevän äänen hetkeä ennen kuin sen koura paiskasi hänet pois jaloiltaan. Shiral lensi kuin räsynukke ja törmäsi pöytäryhmään ja tuoleihin kaataen ne mukanaan lattialle. Hän liukui vähän matkaa lattiaa pitkin ja pysähtyi astianpalautushyllyä vasten. Hylly huojui uhkaavasti ja kaatui sitten pudottaen lautaset, lasit ja aterimet Shiralin päälle.

 

Tyttö ei uskaltanut liikkua. Hän makasi aivan hiljaa kyljellään lasinsirujen keskellä ja yritti olla hengittämättä. Hän hengitti kuitenkin nopeasti lyhyin hengenvedoin. Shiral painoi siniset silmänsä kiinni. Hän ei halunnut kuolla. Ei vielä. Ei tällä tavalla. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei kyennyt enää toimimaan. Hänestä tuntui, että hän menetti otteen omasta kehostaan. Hän olisi halunnut paeta, mutta hän ei kyennyt enää liikkumaan. Hän makasi maassa kerällä lamaantuneen kauhusta. Calasin ryhmä oli kuullut metelin ruokasalista ja juossut paikalle niin, että he ehtivät juuri näkemään kuinka lähes kolmimetrinen otus heitti tytön edestään.

 

Tuo olento seisoi kahdella jalalla hieman kumarassa ja kumarassa ollessaan sen pituus ylsi helposti yli kahden ja puolen metrin. Sen alaraajat olivat suuret ja vahvat. Jalkaterissä oli edessä neljä kynttä ja takana yksi. Otuksen kuori kiilsi samalla lailla kuin koppakuoriaisen kuori. Se oli kauttaaltaan musta. Eturaajat olivat pienet ja lyhyet. Otuksen pää oli pitkänmallinen. Keskellä sen päätä olivat pienet keltaiset liskonsilmät. Otus heilautti laiskasti valkoisten piikkien koristamaa häntäänsä astuessaan lähemmäksi Shiralia.

 

Se kumartui alemmaksi ja avasi valtavan kitansa äristen. Kita paljasti kolme terävää hammasrivistöä, joiden välistä valui läpinäkyvää kuolaa alas lattialle. Otukselta näytti aukeavan puoli päätä sen äristessä matalalla äänellä.

 

Sotilaat tuijottivat ilmestystä sanattomina. He eivät olleet ikinä aikaisemmin nähneet tuollaista, eikä se tuntunut vielä huomanneen heitä. Calas kohotti kiväärinsä paremmin käsissään.

 

– Ampukaa se! Ja varokaakin ampumasta siviiliä!! Calas huusi ja avasi tulen.

 

Ensimmäinen luoti upposi otuksen kaulaan ja seuraavat sen päähän. Tuo musta saalista nosti päätään ja katsoi kohden sotilasryhmää kuin luodit olisivat vain ärsyttäviä itikoita. Se ärjyi kuuluvalla äänellä ja viskoi päätään puolelta toiselle ennen kuin lähti harppomaan kohden ryhmää, joka seisoi paikallaan.

 

Heti Calasin ammuttua ensimmäisen kerran muut avasivat myös tulen. Salin täyttää kiväärin jyske ja hiljaisempi kilinä hylsyjen putoillessa lattialle. Suuliekkien keltainen valo hohkaa hämärässä. Aseiden ja kypärien valokeilat ovat kohdistuneet lähestyvään petoon.

 

– Se ei kuole! Samuels huusi kaiken metelin ylitse.

 

Aseiden kyljessä oleva sininen numero, joka kertoi ammusten lukumäärän väheni kokoajan, ja peto harppoi kokoajan lähemmäksi. Se oli enää kahden ja puolen metrin päässä kun muut perääntyivät muut alkoivat perääntymään samaa vauhtia kuin olento lähestyi.

 

– Nämä eivät tehoa siihen! Peräännytään!! Calas! Urwan huusi.

 

Calas seisoi järkähtämättömänä paikallaan. Kivääri hänen käsissään löi tyhjää. Hän tiputti lippaan maahan ja iski uuden paikalleen. Otuksen musta kuori oli täynnä luoteja. Pienistä haavoista valui keltaista tahmeaa ainetta. Sen huuto kuului jopa kiväärien paukkeen ylitse.

 

– Calas!! Samuels huusi.

 

Peto syöksyi kohden miestä, joka seisoi muutaman metrin edempänä muuta ryhmää. Sen vahvat jalat olivat haavoilla kuten koko muukin ruumis. Se liikkui jo huojuen, mutta hyökkäsi silti nopeasti.

 

Calas hyppäsi ylös pois pedon kidan edestä. Hän jysäytti raskaan saappaansa otuksen takaraivoon ja syöksi sen tasapainosta kumoon lattialle. Calas astui taaksepäin ja ampui vielä muutaman kerran maassa nytkivää ruumista.

 

– Happoa, Garewo sanoi lumoutuneena astuessaan lähemmäksi vierasta ruumista.

 

Keltainen aine, jota valui ulos mustan kuoren sisältä syövytti lattiaa pedon ympärillä. Garewo avasi laukkunsa ja alkoi kaivaa esille näytteenotto välineitään.

 

– Minä en ole ikinä aikaisemmin nähnyt mitään tällaista. Meidän täytyy ottaa tämä mukaan. Hiyasawa on varmasti kiinnostunut tästä. Vähintään yhtä paljon kuin minä. Huomasitteko kuinka kestävä se on? Garewo selitti hyöriessään otuksen ympärillä.

– Että huomattiinko? Sehän melkein söi Calasin elävältä! Mikä helvetti se oikein on? Samuels ärähti.

– Minua ei kiinnosta mikä se. Minä haluan vain tietää onko niitä enemmän, Nae sanoi samalla kun latasi asettaan.

 

Calas asteli lasinsirujen keskellä makaavan tytön luokse. Hänen edessään oli likaisessa mekossa vaaleanpunatukkainen ja laiha cazie. Hänen vaaleanpunaiset, hiuksia hieman tummemmat, kissankorvansa olivat loivasti luimussa. Kyynelien raidoittamat kasvot kääntyivät katsomaan ylös mieheen. Shiral nyyhkytti hiljaa.

 

– Oletko sinä kunnossa? Ai helvetti… Calas kirosi sitten huomatessaan kuinka otuksesta oli lentänyt happopisaroita tytön ympärille ja nuo roiskeet parhaimmillaan polttivat hänen käsivarttaan. – Lääkintämies!

 

Calas nosti tytön ylös maasta ja katsoi ympärilleen. Hän raivasi äkkiä tiensä tiskin toiselle puolelle ja laski tytön alas työtasolle makaamaan.

 

– Sattuu, Shiral vinkaisi surkeana.

– Tiedän. Koita kestää vielä vähän aikaa…

 

Shiral ei tiennyt mitä tehdä. Happo poltti hänen käsivarttaan, mutta ei hän voinut mennä koskemaan siihen paljain käsinkään. Calas avasi vesihanan ja vei tytön käden juoksevan veden alle.

 

– Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Minä haluan siitä näytteen. Minun … meidän kuuluu tietää miten tuo reagoi lihaan. Tämä on täydellinen esimerkki. Älä nyt huuhtele sitä pois! Garewo selitti ja yritti tunkea väliin vanupuikkoineen.

– Mene nyt muualle siitä! Calas ärähti ja tuuppasi valkoista palloa kauemmaksi.

 

Calas katsoi ettei spox mennyt häiritsemään lääkintämiestään työssään. Faer kiskoi varustevyöstään yksittäispakattuja tarvikkeita. Hän suihkutti ensin pienestä spraypullosta puhdistavaa ja puuduttavaa ainetta haavaan ennen kuin alkoi sitoa tuota.

 

Shiral katseli surkeana kättään, jonka kimpussa mies touhusi. Tuosta jäisi varmasti arpi. Sitten hän katsoi valkoisessa suojapuvussa lyllertävää otusta, joka hääräsi hänen lähellään ja selitti jotain mitä hän ei kuullut kypärän läpi kunnolla. Mustissa puvuissaan ja muovipanssareissaan olevat sotilaat olivat jääneet ihmettelemään ampumaansa olentoa. Shiral ei nähnyt heidän kasvojaan tummennettujen kasvomaskien takaa, mutta jokaisen rinnassa oli tarra jossa oli sukunimi.

 

– Cazie, missä muut eloonjääneet ovat? Calas kysyi ja tuijotti pleksin läpi tyttöä.

– Minä… Shiral puisti päätään. – Ei ole muita. Minä olen ainoa.

– Miten niin ainoa? Ovatko muut lähteneet?

– Ei… He… he ovat kaikki kuolleet. He ovat poissa. Nuo.. ne ovat tappaneet kaikki. Teidän on lähdettävä tai ne tappavat teidätkin, Shiral selitti.

– Ei mitään hätää. Me olemme täällä auttamassa. Me olemme tulleet evakuoimaan eloonjääneet turvaan Hiyasawan toimesta, Calas kertoi.

– Ei täällä ole muita! Ei enää. Te tulitte liian myöhään! Teidän olisi pitänyt tulla viikkoja sitten! Missä te oikein viivyitte?! Shiral sähähti.

Calas sivuutti tyystin tytön kiukunpuuskan. – Kuinka monta noita olentoja on täällä? Mitä sinä tiedät niistä?

– Niitä… Niitä on ainakin yli 20. En tiedä… Ei niitä pysty erottamaan toisistaan… Ne… Meidän on lähdettävä täältä. Ne eivät liiku yksin. Teidän on lähdettävä täältä pois! Shiral sanoi ja laskeutui työtasolta pois.

– Yli kaksikymmentä? Me saimme hädin tuskin yhden tapettua! Ja vaikka kuvittelisimme pystyvämme tappamaan ne ei meillä ole edes tarpeeksi ammuksia mukana! Meidän on palattava alukselle, Urwan sanoi.

– Me emme palaa vielä. Meidän on noudettava tallenteet kaikesta mitä täällä on tapahtunut keskusvalvomosta, Calas totesi. – Ehkä me löydämme vielä lisää eloonjääneitä. Cazie, pystytkö kävelemään?

– Pystyn…Voin näyttää teille missä keskusvalvomo on, mutta… Shiral aloitti.

– Olemmeko me muka lähdössä jo? Entä tämä? Meidän pitää ottaa se mukaan, spox selitti ja viittoi kohden lattialla viruvaa petoa.

– Se jää siihen, Calas sanoi.

 

Siitä suunnasta, josta he olivat tulleet kuului narskahdus. Shiral siirtyi lähemmäksi Calasia ja otti tuota varovasti varustevyönreunasta kiinni. Hän kiskoi miestä seuraamaan itseään. Calas viittasi muita seuraamaan ja ääneti he lähtivät kulkemaan syvemmälle rakennuksen uumenissa sulkien ovet perässään.

 

Samaan aikaan kakkosryhmä oli edennyt peremmälle samassa rakennuksessa. He olivat kulkeneet lastauslaitureiden ja varastotilojen kautta halliin, jossa pommisuojan ovi oli auki. Halli oli muuten pimeä, ainoa valonkajo tuli pommisuojan sisään johtavan käytävän valoista.

 

Tummanharmaita letkuja oli levittäytynyt käytävää pitkin hallinlattialle. Niitä oli sitä tiheämmin mitä lähemmäksi he siirtyivät käytävää. Niiden pinta oli epätasainen ja nystyräinen kuin selkäranka.

 

– Mitä helvetin johtoja nämä oikein ovat? Wennes sanoi.

 

Hän osoitti kiväärinsä valolla maata kohden. Yksi sotilaista kyykistyi alas ja kosketti hansikoidulla kädellään yhtä johdoista. Sen kiiltäväntahmeasta pinnasta tarttui läpikuultavaa lihmaa hänen käsiinsä. Mies nousi seisomaan ja pyyhki käsiään housuihinsa.

 

– En usko, että nämä ovat johtoja luutnantti, mies sanoi.

– Aivan sama mitä ne ovat. Lannie, saatko selville mitä täällä on tapahtunut? Wennes kysyi naiselta joka oli siirtynyt tutkimaan oven ohjauspaneelia.

- Joku on hajottanut tämän… Lannie sanoi.

 

Hän työnsi kypäränmaskin ylös ja laskeutui alas kannettavankoneensa puoleen. Koneenjohdot oli liitetty paneelin sisältä kaivettuihin piireihin. Sinihohtoinen valo heijastui Lannien kasvoille hänen käsiensä kiitäessä kapealla näppäimistöllä.

 

– Tämä on suljettu yli kolme viikkoa sitten. Ovi on aukaistu yhdeksän päivää sitten sisäpuolelta. Enempää en saa tästä irti äkkiä, Lannie totesi.

– Hyvä. Mennään sitten ottamaan selvää mitä täällä on tapahtunut, Wennes sanoi ja lähti kulkemaan eteenpäin.

 

Lannie keräsi tavaransa ja kiirehti muiden mukaan. Ainoa mikä kuului käytävässä heidän lisäkseen oli ilmastointilaitteiden vaimea hurina. Käytävä tuntui jatkuttavan loputtomuuksiin. Se kulki koko ajan loivasti alaspäin ja mitä alemmaksi he siirtyivät sitä enemmän noita erikoisia johtoja oli. Sen sijaan että ne olisivat kasaantuneet päällekkäin polviin asti yltäväksi keoksi ne olivat levittäytyneet seiniä pitkin kattoon asti.

 

Valo väheni mitä lähemmäksi he tulivat suojanpohjaa johtojen peittäessä kylmän seinän lattiasta kattoon. Se jätti myös kattovalot piiloonsa. Tuossa pimeydessä heidän omat valonsa olivat ainoa valonlähde.

 

Pääsali oli kauttaaltaan tummien jatkeiden peitossa. Lattia oli epätasaista kulkea. Seinällä oli suuria koteloita, joiden sisällä olivat Alenian asukkaat. Lähes mustat johdontapaiset olivat kietoutuneet heidän ympärilleen ja puristuneet lujasti uhrinsa ruumiin ympärille. Ruumiita oli lattialla ja seiniä vasten. Ne olivat lähes kokonaan peittyneet kelmeän kalvon ja jatkeiden alle. Vain muutamalta saattoi näkyä käsi, osa jalkaa tai kasvot.

 

Wennes pysähtyi ja muut pysähtyivät perässään. Hän kuljetti ohutta valokeilaa pimeässä pystymättä uskomaan näkemäänsä. He tuijottivat hiljaisuuden vallitessa eteensä.

 

―Me… me löysimme heidät, Wennes kuiskasi radioon. – Näettekö te tämän?

―Heikosti. Yhteys pätkii, Harks vastasi. – Onko siellä yhtään eloonjääneitä?

―Gae, lämpöskanneri, Wennes komensi.

―Kuin jokin olisi tullut heidän sisältään. Katsokaa tätä luutnantti, Lannie sanoi ja viittoi kohden kuollutta miestä, joka oli sidottu seinään. – Hänen vatsansa on revitty auki…

―Todennäköisesti se, joka on ripustanut nämä tänne on repinyt heitä… yksi sotilaista sanoi.

―Mutta katso verenmäärää. Se on jo kuivunut, mutta sitä on niin paljon. Hänen on täytynyt olla elossa kun se on tapahtunut, Lannie jatkoi.

―Luutnantti, meillä on eloonjäänyt! Gae huusi ja ryntäsi lähemmäksi seinää, jonka luota oli skannerilla löytänyt lämpöjäljen. – Auttakaa saamaan hänet pois.

 

Muut juoksivat auttamaan Gaeta kaivamaan seinää vasten jatkein sidotun naisen irrottamisessa. He repivät naisen vapaaksi. Nainen oli huonossa kunnossa ja hädin tuskin tajuissaan. Hän yritti työntää muita kauemmaksi itsestään.

 

―Antakaa minun olla… Minä haluan kuolla, nainen kuiskasi käheällä äänellä.

―Ei ole enää mitään hätää rouva. Me olemme tulleet hakemaan teidät pois täältä, Wennes rauhoitteli.

―Me kuolemme kaikki tänne! Minä olen kärsinyt jo tarpeeksi. Minä haluan vain kuolla nopeasti. Nyt!

―Rouva, te olette shokissa, Wennes jatkoi.

―Ne tappavat meidät kaikki. Vielä tekin toivotte kuolevanne, nainen selitti matalalla äänellä.

―Wennes teidän olisi syytä nähdä tämä, sotilas sanoi ja osoitti taskulampulla erästä osittain seinästä esiin kaivettua ihmistä.

 

Wennes jätti naisen muiden hoiviin ja meni tarkistamaan mistä oli kyse. Mies, jonka he olivat kaivaneet esille oli samanlaisissa tummissa varusteissa kuin he. Hänen rintapielessään oli punamusta logo. Hiyasawan merkki.

 

―Miten…? Wennes aloitti.

 

Hän ei ehtinyt ikinä jatkamaan kysymystään loppuun saakka. Jokin pimeässä liikkui ja syöksyi eloonjääneen ympärille olevien miesten kimppuun. Se tarrasi valtavilla leuoillaan kiinni miehestä. Kahri huusi tuskasta kun hampaat rutisivat läpi hänen panssaristaan ja upposivat lihaan. Otus ravisti päätään ja heitti miehen syvemmälle huoneeseen.

 

―Viekää se nainen pois täältä! Äkkiä! Wennes käski.

 

Maahan kaatuneet nousivat äkkiä ylös jaloilleen ja lähtivät raahaamaan naista mukanaan kohden käytävää, jota he olivat tulleet. Heti kun he olivat saanet siirrettyä naisen pois tulilinjalta alkoivat muut tulittamaan mustaa petoa. Tuo olento ei kuitenkaan pysähtynyt vaan syöksyi eteenpäin. Se hyökkäsi Wennesin vierellä olevien miesten kimppuun.

 

Otus kaatoi yhden sotilaista alas maahan ja repi mieheltä ensin suojat irti, sitten se alkoi repiä lihaa ja luita valtavina paloina vielä tajuissaan olevan miehen ruumiista. Se horjui ja tärisi luotien tikatessa sen mustaa kovakuorista ruhoa. Happopisaroita tippui kuolleen sotilaan päälle. Olento nousi vielä ylös ja astui askeleen eteenpäin ennen kuin se tutisevat jalat pettivät. Se kaatui alas maahan, eikä noussut enää.

 

―Happoa… Wennes sanoi hiljaa katsoessaan lattiaa, joka alkoi syöpyä kuolleen alta.

―Luutnantti… eräs sotilaista sanoi ja osoitti valolla kohti salin kauimmaista seinää. Pimeydessä näkyi niitä lisää.

―Peräännytään, Wennes käski ja lähti kulkemaan taaksepäin pitäen kiväärinsä tähtäyksen kokoajan lähestyvissä matelijoissa.

 

He ehtivät kulkemaan vain vähän matkaa sisälle käytävään kun he kuulivat ammuskelun ääniä. Miehet, jotka oli lähetetty saattamaan nainen ulos rakennuksesta olivat törmänneet noihin olentoihin.

 

―Liikettä! Wennes hoputti ja he lähtivät juoksemaan liuskaa ylös.

 

Aseet vaimenivat ennen kuin he ehtivät miesten luokse. He kuulivat enää vain omat äänensä ja perässä tulevien matelijoiden lattiaa raapivat askeleet. Wennes viittasi miehiä seuraamaan itseään. He eivät voisi palata takaisin alas vaan heidän olisi yritettävä raivata tiensä takaisin maanpinnalle ja kuljetusaluksen luokse.

 

―Ehkä he tappoivat sen, Lannie sanoi toiveikkaana.

―Ne…

―Enpä oikein usko tuohon, Wennes sanoi.

 

He olivat huomaamattaan lakanneet juoksemasta ja kävelivät enää rivakasti ylemmäksi. Kukaan heistä ei ollut halukas näkemään mitä edessä oli, mutta he tiesivät jo mitä takana oli odottamassa eivätkä voineet kääntyä.

 

Alus kierteli ilmassa rakennusta. Sade oli viimein tauonnut ja harmaa usva oli alkanut hälvenemään. Vain Lönner kiinnitti huomion noihin asioihin joutuessaan ohjaamaan alusta. Jalier ja Harks tuijottivat pieniä ruutuja, jotka näyttivät kypäräkameroiden kuvaa.

 

Kaksi kameroista oli poissa pelistä. Ne olivat pommisuojaan kuolleiden sotilaiden kamerat. Toiset kaksi olivat lakanneet toimimasta matelijoiden väijytettyä sotilaat, jotka olivat yrittäneet saada eloonjääneen naisen ulos rakennuksesta. Kolmannen heistä kamera toimi edelleen, vaikka mies makasi kuolleensa maassa. Kyljellään oleva kuva kertoi matelijoiden lähtevän sisälle käytävään.

 

―He ovat loukussa. Ne ovat heidän takana ja edessä… Jalier kuiskasi tuijottaessaan kuvia.

―Wennes, ne tappoivat Towersin, Matthew'n ja Janiksen ja ovat nyt tulossa teitä kohti. Niitä on ainakin kolme, Harks sanoi radioon.

―Ottakaa kranaatit. Räjäytetään käytävä alas, Wennes käski.

―Mutta se voi romahtaa meidän niskaamme… Lannie empi.

―Minä olen valmis ottamaan sen riskin, Wennes sanoi.

 

Kolme kranaattia heitettiin käytävälle. Ne jäivät vierimään hitaasti seiniin törmäillen alemmaksi ennen kuin ne räjähtivät. Räjähdyksen korvia vihlova pamahdus tavoitti heidät. Kauempana osa käytävää sortui alas rymisten. Hiekkapöly tuulahti sotilaiden luokse hieman ääntä jäljessä.

 

―Jatketaan, Wennes komensi.

 

He eivät ehtineet kulkemaan montaa kymmentä metriä kun he kuulivat ensin äänen ja näkivät sitten petojen pitkät varjot lattialla. Wennes pysähtyi ja muut pysähtyivät hänen takanaan. He nostivat aseensa valmiiksi.

 

―Me emme selviä tästä, Lannie sanoi hiljaa.

―Ole hiljaa! Wennes ärähti.

 

Heitä oli enää viisi vastassa noita olentoja. He olivat saapuneet kymmenen miehen ryhmänä tuohon pommisuojaan. He alkoivat ampua heti kun näkivät pedot, mutta he eivät onnistuneet edes hidastamaan niitä. Matelijat syöksyivät heidän kimppuunsa.

 

Räjähdys ei ollut ollut tarpeeksi tehokas. Taakse jääneet otukset onnistuivat raivaamaan tiensä eteenpäin. Ne saapuivat ahdinkoon jääneiden sotilaiden selän taakse. Mustat leuat puristuivat Wennesin torson ympärille ja löivät myyt sotilaat nurin miehen ruumiilla.

 

―Heillä ei ole mitään toivoa. Tuo on teurastusta… Jalier sanoi epäuskoisena katsoessaan kameroiden välittämiä kuvia.

 

Radion nappaamat tuskanhuudot, Lannien itku ja viimeisiä hengenvetojaan vetävän Wennesin korina kuuluivat kaiuttimista ohjaamoon. Sitten tuli täysin hiljaista. Kameroissa näkyi enää mustaa liikettä. Kiväärit eivät enää jyrisseet. Veri valui tummanpunaisena pieninä puroina käytävää pitkin. Harks sammutti yhteyden kakkosryhmän kameroihin. 

 

―Meidän on kutsuttava heidät takaisin, Jalier sanoi ja rikkoi ohjaamoon laskeutuneen hiljaisuuden.

―Ei vielä, Harks totesi. – Meidän on saatava tallenteet valvomosta.

―Mitä? Etkö sinä nähnyt mitä tapahtui? He eivät pärjää näillä aseilla noita otuksia vastaan!

―Suu kiinni Jalier!!

 

Lönner katsoi vaivautuneena kaksikkoa. Jalier oli ilmiselvästi raivon partaalla. Nainen kääntyi kannoillaan ja palasi omalle istuimelleen. Hän mulkoili kulmiensa alta Harksia, sitten hän tarrasi kiinni kojelaudalla olleeseen kuulokemikrofoniin.

 

―Calas, tuo miehesi heti pois sieltä! Ne tuhosivat kakkosryhmän. Teidän on lähdettävä sieltä heti! Jalier huusi mikrofoniin.

―Näpit irti siitä Jalier! Helvetti sinun kanssasi! Älä puutu tähän! Sinä et päästä näistä asioista!! Harks huusi takaisin ja repi mikrofonia naisen käsistä.

 

Calas kuunteli hämillään kinastelua, joka kuului hänen kypäränsä sisästä. Hän pysähtyi odottamaan selkeää käskyä jatkamisen tai perääntymisen suhteen. Harks sai viimein revittyä kuulokkeet Jalierin käsistä. Kuulokkeet olivat kuitenkin katkenneet ja toinen puolikas jäi Jalierille, jonka Harks oli saanut viimein takaisin tuoliinsa istumaan.

 

―Noutakaa tallenteet ja poistukaa sitten paikalta! Siinä kaikki, Harks ähisi mikrofoniin.

―Seelvä… Calas kuittasi.

―Sanoisin, että se on ilmiselvästi jonkinlainen matelija. Se muistuttaa kovin paljon nazerea rotua. Sama musta iho, liskomaiset piirteet, häntä. Voisin jopa epäillä, että nämä ovat jotain sukua kyseiselle rodulle. Onko kukaan yrittänyt kommunikoida näiden kanssa? Garewo selitti äheltäessään puvussaan rappusia ylös joukon häntäpäässä.

―Voit vapaasti mennä keskustelemaan sen kanssa. Keitä kahvit ja mene katsomaan mitä kaikkea sillä on kerrottavanaan, Calas totesi.

―Eihän sillä ole mitään tekemistä nazaraen kanssa. Nazarae ei ensinnäkään ole matelija, Urwan huokaisi.

―Eikö? Mikä se sitten on? Jos nyt haluat jakaa viisauttasi meidän kaikkien kesken, spox ärähti.

―Nazaraehan on ilmiselvästi kuin ihminen. Se on kuin ihminen, jolla on musta iho, sarvia ja häntä, Urwan totesi tyynesti.

―Tuon määritelmän mukaan cazie on ihminen, jolla on häntä ja kissankorvat, Faer sanoi.

―Niinhän se onkin, Urwan jatkoi sitkeästi.

 

He olivat kivunneet kolmanteen kerrokseen. Sotilaat olivat sulkeneet ja lukinneet kaikki mahdolliset ovet perässään. He olivat saapuneet toimistotilojen läpi käytävälle, jonka päässä oli ohut metalliovi. Oven yläpuolella oli laatta, jossa luki; keskusvalvomo.

 

―Tämä… Shiral sanoi ja siirtyi syrjään oven luota.

―Onko sinulla avainta sinne? Calas kysyi.

 

Tyttö puisti päätään. Ovi oli lukossa. Calas oli jo käskemässä yhtä miehistään etsimään paneelin, jonka kautta he voisivat hakkeroida itsensä sisälle huoneeseen kun joku kauempana iskeytyi ryminällä ovesta läpi.

 

―Ne lähestyvät, Samuels sanoi hiljaa.

―Tiedetään. Räjäyttäkää se auki! Calas komensi ja veti Shiralin kauemmaksi oven luota.

 

Lukon kohdalle asennettiin pieni panos muoviräjähdettä ja sytytin. He perääntyivät kauemmaksi ovesta ja eräs sotilaista painoi liipaisinta, joka lähetti virtapiikin sytyttimeen ja räjäytti lukon ja osan ovea rikki. He iskivät oven auki ja rynnivät sisälle huoneeseen. Ovea vastapäinen seinällä oli ikkunoita, joista kajastui valoa huoneeseen. Huone oli täynnä näyttöjä, jotka olivat edelleen päällä sekä valvonta- ja ohjauspöytiä.

 

―Sulkekaa ovi ja raahatkaa kaikki mahdollinen sen eteen. Paeon, etsi ne tallenteet, Calas kiirehti muita.

 

Samuels hitsasi kertakäyttöpullon avulla oven umpeen ja sitten miehet raahasivat tuoleja, arkistokaappeja ja tyhjäksi revittyjä toimistopöytiä oven eteen. Hätäisesti hitsattu ovi ja keko romua sen edessä eivät kuitenkaan pidättelisi petoja kauaa kun ne saapuisivat.

 

―Entä nyt? Me olemme kolmannessa kerroksessa. Ajattelitko, että hyppäämme vain ikkunasta alas ja toivomme parasta? Mikä neronleimaus! Lukitaan itsemme tänne ja odotetaan apua. Kenen ajattelit tulevan, Garewo jupisi seuratessaan muiden huhkimista.

―Tietenkin me voimme hypätä alas ja toivoa parasta, mutta ajattelin että se voisi olla käytännöllisempää köysien kanssa. Samuels, Urwan iskekää ikkunat rikki ja laittakaa köydet valmiiksi. Me poistumme sitä kautta. Mikä on tilanne Paeon? Calas kysyi.

―Minä olen aivan kohta valmis…

 

Samuels iski tuolilla ikkunat rikki ja poisti lasinreunat karmeista aseenperällä. Urwan kiskoi repustaan köyttä ja sitoi nuo lujasti kiinni vesiputkiin, jotka kulkivat katonrajassa. Tilaa oli vain kahdelle köydelle. Paeon oli avannut valvomon tietokoneiden kannet ja irrotti varovasti muistilevyt, joille oli tallentunut kaikki mitä näissä rakennuksissa oli tapahtunut. Hän työnsi levyt edelleen varoen niille varattuihin pieniin laatikoihin ja asetti laatikot reppuunsa.

 

―Ettehän te voi olla tosissanne! Katso nyt minua! Näytänkö minä sille, että kiipeilen taloista alas kuin apina? Miten te luulette minun pääsevän alas? En minä jaksa kiivetä, Garewo valitti kovaan ääneen.

―No, sinä kyllä näytät tavallaan apinalle… Urwan sanoi vilkaisematta hermostuneeseen pukupalloon.

―Älä aloita!

―Sinä pääset alas jonkun reppuselässä, Calas rauhoitteli.

―En varmasti! Minä en alennu roikkumaan jonkun selässä kuin tyttö. Ei nyt millään pahalla neiti, lisäsi vielä tarkoittaen sanansa Shiralille.

 

Heidän vielä kinatessa asiasta kuului tömähdys ovea vasten. Sitten lujempi matelijan yrittäessä murtautua sisälle huoneeseen. Ensimmäiset miehistä hyppäsivät ikkunasta alas ja lähtivät laskeutumaan köyttä pitkin ketterästi.

 

―Tarkemmin ajatellen on parempi elää tyttömäisesti kuin kuolla miehekkäästi, Garewo päätti ja kiirehti ikkunan luokse. – Vie minut alas Faer.

―En minä ole mikään ratsu, Faer tuhahti, mutta laskeutui alemmaksi jotta spox pääsi kiipeämään hänen selkäänsä.

 

Vaivalloisesti Faer laskeutui alas spox selässään. Samuels otti Shiralin selkäänsä ja laskeutui jonkin verran helpommin maan pinnalle. Calas oli jäänyt viimeiseksi. Hän vilkaisi kohden ovea, jota vasten otukset syöksyivät pää edellä. Hitsatut kohdat antoivat periksi ja ovi murtautui irti.

 

―Calas, ala tulla sieltä! Samuels hoputti miestä.

―Menkää! Juoskaa lentoalustalle! Calas huusi ja hyppäsi ikkunasta alas.

 

Hän otti köydestä kiinni ja ponkaisi itsensä jaloillaan irti seinästä. Hän laskeutui kerros kerrallaan ja tömähti notkeasti jaloilleen maahan. Hän näki muiden juoksevan kohden tyhjää lentoalustaa. Jopa spox juoksi niin lujaa kuin lyhyistään jaloistaan pääsi. Shiral liukastui. Samuels ojensi kätensä auttamaan ja kiskoi tytön ylös maasta.

 

―Ala tulla. Meillä ei ole aikaa, hän kiirehti tyttöä.

 

Shiral nyökkäsi ja kiirehti muiden jälkeen. Hän ojensi kätensä koskettamaan kaulaansa. Ele, jota hän ei edes ajatellut tietoisesti ennen kuin huomasi hopeisen kaulaketjunsa olevan poissa. Se oli pudonnut johonkin. Shiral pysähtyi ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Hän näki ketjun makaavan massa puolessa välissä matkaa takaisin rakennukselle.

 

Tyttö lähti juoksemaan takaisin. Muut olivat niin keskittyneet lentoalustalle kiirehtimiseen etteivät he huomanneet tytön jäänee jälkeen. Samaan aikaan matelijat murtautuivat sisälle huoneeseen. Ne paiskoivat huonekaluja pois edestään ja ilmestyivät ikkunan luokse. Ne vilkuilivat alas ja sitten yksi niistä hyppäsi alas.

 

Otus rysähti alas maahan. Se oli hetken aikaa hämillään ja puisteli päätään. Sitten se näki Calasin juoksevan Shiralia vastaan kauempana. Muut matelijat kulkivat levottomina ikkunan luona uskaltamatta hypätä vielä.

 

Shiral poimi korun maasta ja nosti katseensa ylös. Hän näki ensin Calasin ja sitten mustan pedon, joka kiri miestä kiinni. Shiral perääntyi muutaman askeleen kauhuissaan.

 

―Juokse!! Calas huusi.

 

Mies vilkaisi taakseen. Hän näki pedon lähestyvän. He eivät pystyisi juoksemaan sitä pakoon, eivätkä muut kyenneet ampumaan sitä kun he olivat suoraan tulilinjalla. Hän näki myös aluksen kiertävän esiin rakennuksen takaa.

 

Shiral ei ehtinyt edes kääntymään lähteäkseen juoksemaan kun Calas tarrasi hänestä kiinni ja hyppäsi alas maahan. Aluksen massiivinen lasertykki latautui ja laukesi. Punahohteinen säde pyyhkäisi alas maahan ja osui petoon juuri ennen kuin se oli syöksymässä kaksikon kimppuun.

 

Aluksen oma voimakas ääni peittää alleen lähes kokonaan laserin sähinän. Punainen laser pureutuu leikiten pedon lävitse. Se repi pedon palasiksi ja upposi vielä maahan leikiten tehden muutaman metriä syvän montun siihen paikkaan, missä matelija oli ollut. Nyt paikalla oli enää happoroiskeita ja mustia irto-osia.

 

Shiral haukkoi henkeään. Ilma oli iskeytynyt pois hänen keuhkoistaan Calasin jysäyttäessä hänet alas maahan. Mies nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle auttaakseen. Shiral katsoi ympärilleen pölmähtäneenä. Hänen edessään oli musta käpälä. Tyttö kirkaisi ja ponkaisi äkkiä ylös jaloilleen.

 

Alus laskeutui alas maahan jaloilleen. Ilma koneen ympärillä kieppui voimakkaana sen ollessa kokoajan valmis nousemaan ilmaan kunhan kaikki olisivat kyydissä. Ruumanovi lähti laskeutumaan hitaasti auki.

 

―Mennään, Calas sanoi ja kiskoi Shiralin mukaansa.

 

Kun muut matelijat uskaltautuivat hyppäämään alas ja ryntäämään uhriensa perään oli kone jo valmis. Ovi sulkeutui ja alus nousi ylös ilmaan. Se lähti kohoamaan ylemmäksi, pois ilmakehästä ja kohti emoalusta.